Post by Maiju on Feb 27, 2011 0:09:15 GMT 2
Alla kaikki Sinnalle kirjoitetut hoitotarinat Mustikkamäen freebok-ajoilta/siltä ajalta, kun tamma on Mustikkamäessä asustanut.
SINNA:
Nimi: Pekka, Sinna
Viesti: 11.07.2010
”Joojoo, tosta meet nyt suoraa ja ton mutkan jälkeen käännyt oikeelle”, opastin isääni kohti Mustikkamäen tallipihaa. Eipä siinä kauaa mennyt sompaillessa kun köröteltiinkin jo hieman nimismiehen kiharalla olevaa hiekkatietä tallipihalle.
”Mihkäs täällä pitäis ajaa?” isä kysäisi hidastaen. Totesin auton olevan väärinpäin ja osoitin paikan tallin ja kentän välistä. Käskin isää ajamaan trailerin ja parkkipaikan autojen eteen, ja peruuttamaan siitä lähelle tallin ovia. Bongasin Maijusen tallin edustalta ja hyppäsin ulos autosta. Tervehdin reippaasti, hymyä ei voinut piilotella vaikka kuinka yritti.
”Johan ollaan iloista poikaa”, nainen naurahti ristien kätensä.
”No vähemmästäkin”, virnistin reippaasti ja käännyin katsomaan trailerista vilkkuvaa peräpäätä.
”Onko Sinna tottunut näin ison tallin menoon? Meillä on kuitenkin useampi hevonen ja isot tilat ja—”
”Sinna on sellaiselta neljänkymmenen hevosen laukkatallilta”, naurahdin keskeyttäen omistajattaren. Kehuin, kuinka Sinna oli tottunut isoihin tapahtumiin ja vilkkaaseen menoon, ja kuinka se oli hyväkäytöksinen ja hiljainen… Juuri silloin traileri pysähtyi eteemme ja Sinna päästi ilmoille raikuvan hirnahduksen ja kolisteli kopin lattiaa. Maijunen virnisti minulle kun syöksyin trailerin etupuolelle. Ujuttauduin sisälle ja rapsuttelin selvästi innoissaan olevan Sinnan turpaa. Se ei tuntunut olevan väsynyt melkein parinkymmenen tunnin matkustelusta.
Isä laski takasillan ja huomasin muutaman tallitytön ilmaantuneen notkumaan tallin ovelle. Ilmeistä saattoi lukea, että he luulivat jonkun isin pikkutytön tuovan kiiltävän rusettihainsa tallille. Hymähdin ajatukselle ja avasin vetosolmun. Ujuttauduin etupuomin toiselle puolelle ja Sinna lähti jo itsekseen laskeutumaan sillalle. Varmoin jaloin se asteli tallipihalle, meikäläinen perässä. Huomasin tyttöjen ilmeiden muuttuvan ja Maijusen sanovan, että komeahan hevonen oli. Virnistin, osittain ylpeydestä. Sinna oli selin talliin ja vilkuili korvat hörössä tarhoihin päin.
”Kuinka vanha toi on?” kuulin jonkun tytöistä kysyvän. Sinna käänsi päänsä ensin katsomaan tyttöjä, sitten pyörähti koko hevonen. Se kallisti päätään hassusti ja venytti sitten kaulaansa hieman. Taputin tamman kaulaa ja totesin sen olevan kohtapuoliin kolmisen vuotta. Tytöt ihmettelivät tamman lihaksikasta ulkomuotoa. Selitin Sinnan olevan laukkuri, joka oli startannut tusinan verran.
”Me ruvetaan ratsun hommiin vasta myöhemmin, eiks je?” kysyin tammalta. Käteni hakeutui sen korvan taakse rapsuttelemaan ja välittömästi Sinna laski päätään vatsani tasolle. Hymähdin ja annoin hymykareen vallata kasvoni.
”Mutmut, Sinna on matkannu sellaset kakskyt tuntia ilmassa ja maalla niin päästäiskö me sinne?” virnistin. Tytöt hajaantuivat kahteen suuntaan hymyillen. Kiittelin aikani, ja kuuntelin Maijusen ohjeet meille varatusta karsinasta. Huomasin uteliaanoloisen suomenhevosen vieressä olevan tyhjän karsinan ja avasin sen. Talutin Sinnan sisään, taputtelin sitä aikani ennen kuin vedin riimun sen päästä ja jäin sitten roikkumaan karsinanoven väliin. Tamma tutki läpi ruokakupit ja suolakivet, kävi perusteellisesti läpi aluset ja lopulta katsahti minuun.
”Piehtaroi vaan, ei se mua haittaa”, totesin levittäen käsiäni. Suljin oven, laitoin riimun ja riimunnarun ovessa sijaitsevaan koukkuun. Otin pari askelta kohti tallin ovea, kunnes kuulin kavioiden kolisevan seinään – Sinna teki oloaan kotoisaksi. Hymyilin itsekseni ja suuntasin tallin ovelle. Tartuin sisäpuolen ovenkarmeihin ja jäin notkumaan ovenrakoon.
”Eikö sulla oo mitää kamaa traikussa tai mitään?” eräs vaaleahiuksinen tyttö kysyi. Katselin kaikkia kolmea tyttöä vuoronperään, jokainen oli sonnustautunut t-paitaan tai huppariin sekä höntsiin. Uskoin jokaisen omistavan hoitohevosen täältä, tuskinpa he muuten sunnuntaina täällä seilaisivat.
”Ei oo ei. Kaikki ostamatta ku se oli laukkahevonen enkä mä usko et tekisin mitään sillä jockeyn satulalla…” virnistin. Harjat, loimet, riimut, narut, suitset, satulat, suojat, pintelit ja kaikki oli vielä ostamatta. Onneksi tein koulun ohella viikonloppuvuoroja lähikaupassa eli rahaakin tuli opintotukien ja vanhempien antamien lisäksi. Voisi peräti ajaa siihen hevosliikkeeseen lähikaupungissa, siellä on kuulemma kesäaletkin käynnissä…
”Hei Pekka! Meikä lähtee nyt ajamaan kotiin päin. Pidä huolta hevosestas, soittele jos tulee jotain ongelmia!” isä huutelin auton ikkunasta. Heilautin kättäni ja hetken päästä katselin kaikkoavaa traileria. Vastailin vielä muutamiin tyttöjen kysymyksiin – Sinnasta, jenkeistä, laukkureista, tamman ratsutuksesta, sen hoitajasta, itsestäni, vanhempien ponitallista… Kello oli jo yksitoista, ja totesin työvuoroni alkavan yhdeltä. Tajusin siinä samassa, että olin tullut isän kyydillä tänne eikä olisi mitään vehjettä, jolla pääsisi kotiin.
”Ööh… Ei keltään heruisi kyytiä keskustaan päin?” kysäisin varovasti. Maijunen saapui juuri takaisin paikalle ja totesi, että oli lähdössä itsekin sinne suuntaan ostamaan uusia riimuja parille ponille. Kysäisin, josko pääsisin kyydillä samaan paikkaan, josta voisin kävellä kotiin. Ehdotin, että korvaisin bensakuluista puolet, mutta Maijunen pudisti päätään ja osoitti autoaan. Kiittelin kovasti ja hetken päästä olimmekin jo maantiellä.
”Viittiksä kattella tän päivän, että miten toi Sinna kotiutuu ja kattoo ruokintaa vähän sen mukaan? Sille vois antaa kauraa ja prixiä, sit heinää. Jos sille vaan maittaa. En tiiä miten se ruokittiin koneessa, mut matkalla se oli ainakin syöny heinää iha kiittettävästi…” satuilin puhuttuamme hetken Sinnasta.
”Joo, totta kai! Pistän sille kauraa vaikka litran ja vähän prixiä, ja jos syö kaikki niin annan illalla saman verran. Voidaan sit kun on kunnolla kuin kotonaan niin kattoo tarkemmin sitä ruokintaa. Heinää saa vissiin olla koko ajan?”
”Joo, se syö aika säästeliäästi heiniä kuulemma, et voihan sille laittaa sen verran et riittää koko yökski”, ehdotin. Maijunen kyllä osasi asiansa! Matkalla juttelimme lisäksi hevosista, laukkureista ja vaihto-oppilasvuodestani sekä hevoshistoriastani. Lisäksi tallinomistaja ylipuhui minut osallistumaan suomenhevostammallaan estetunnille!
11. heinäkuuta 2010 17:55:30
Vastaus: Upea tarina, olet varmaan ensimmäinen, joka käyttää näin elävästi tallin henkilökuntaa ja hoitajia sekä hevosia tarinoissaan, tykkään ihan mahdottoman paljon!
80 riviä tietää 16v€ ja 36ap, sekä sitten 20v€ arvioni mukaan +5ap rivien laskemisesta.
Ja tuosta estetunnista puheenollen, muistappa käydä kuittaamassa maksu vieraskirjaan. :--) (nyt sinulla on siihen rahaakin!)
---------------------------------------------------
Nimi: Pekka, Sinna
Viesti: Jysäytin kotarinrotiskoni pyöräparkin viereen ja heitin HJC:n vanhan, mutta uskollisesti minua palvelleen crossikypärän peiliin roikkumaan. Pörrötin pehkoani ja heitin KTM:n avaimen taskuuni kotiavainten ja kännykän seuraksi. Oli aivan helkkarin kuuma ilma – silti päälläni oli harmaat Adidaksen collegehousut. Olin sentään älynnyt valita t-paidan, vaikka yli kaksikymmentä euroa maksanut Cheap Mondayn musta teeppari ei ehkä paras tallipaita ollutkaan… Mutta eihän tänne paskahommiin tultu, totesin ajatuksissani. Kiersin Sinnan karsinaa lähinnä olevalle tallin avoimelle ovelle ja astuin sisään saaden kasvoilleni viileän tuulahduksen. Tallissa oli varmasti useampi aste viileämpää kuin kolmeakymmentäviittä plussa-astetta lähentelevässä ulkoilmassa…
Vilkaisin varustehuoneeseen, jossa ei ollut ristinsielua, vaikka jostain puheäänen kuulinkin. Kurtistin kulmiani. Kuulin kavioiden äänet ja hetken päästä näin Sinnan katselevan minua suurin silmin. Hymyilin hevoselle kunnes kuulin jälleen kommentin jostain läheltä.
”Että kun sä olet nätti tänään, niin, oletko?” kuulin matalan äänen lepertelevän hevoselle. Tajusin katsoa vastakkaiseen karsinaan, jossa seisoi poika, varmaan minun ikäiseni, lepertelemässä kimolle tammalle. Katsoin hieman tarkemmin, ja huomasin pojan peräti suukottavan tammaansa turvalle. Päätin selvittää hieman kurkkuani. Minua vain pari senttiä pidempi poika suoristautui, astui ulos karsinasta punastuen hieman. Kyselin, oliko kimo pojan oma.
”Ei, Maijusen, mun tädin ja mun puoliks omistama. Kilpailen tällä”, poika sai mutistua.
”Mitäs sä täällä? Harvemmin näkee kilpailijoita! Mä oon Henri”, hän naurahti esitellen itsensä.
”Tää Sinna tässä on meikäläisen. Pekka vaan”, esittelin itseni nojaillen Sinnan karsinaan. Tamma puhalteli niskaani ja hamusi korvaani. Suloinen tapaus, se oli kerta kaikkiaan omaksunut minut omistajakseen ja käsittelikin sen mukaan. Naurahdin, ja käännyin avaamaan karsinan liukuoven puoliksi. Sinna otti askeleen eteenpäin ja tunki päänsä käytävän puolelle. Juttelin Henrin kanssa Sinnasta, lähinnä sen historiasta ja tulevaisuudesta, samalla kun tamma tuuppi minua vaatien rapsutuksia. Lopulta se hamuili heinänkorsia käytävältä samalla kun rapsuttelin sen korvantaustaa.
”Vai että sellasta… Millon meinasit nousta selkään? Sehän on jo tottunut ratsastajaan siellä”, Henri kysäisi.
”Niin, totta. En ookka ajatellu. Kai sitä pitää joku päivä nousta, täähän on vasta parivuotias. Jos kävis vaikka kävelemässä satunnaisesti”, hymähdin ja katsahdin Sinnan lattiantasassa riippuvaa päätä. Se ei enää keskittynyt mihinkään, lepäsi silmät ummessa alahuultaan riiputtaen samalla kun rapsuttelin sen niskaa.
”Ootko sä muuten tavannu tyttöjä vielä?” Henri kysäisi pilke silmäkulmassa. Naurahdin, ja totesin tavanneeni muutaman Sinnan saapumispäivänä, mutten sen tarkempaa kerinnyt tutustua.
”Ihan mukaviahan ne on, saattaa vähän hyökätä päälle…” Henri hymähti.
”Joo, tuli sellaista kysymystulvaa pari päivää sitten”, virnistin. Poika naurahti, ja totesi, että sellaisia ne olivat. Hoitajien huoneesta kuului nytkin kikatus ja puheensorina käytävälle asti.
”Mä taidan mennä mukaan, tuutko sä? Ne ei varmaan ees tiiä sun nimeä, kunhan kuolailleet kauempaa niinku muaki”, Henri totesi pilke silmäkulmassa. Naurahdin hieman vaivautuneena katsoen maahan samalla kun heitin käteni taskuihini. Kieltäydyin, ja ilmoitin touhuavani Sinnan kanssa.
”Onko sulla tyttöystävä?” – pudistin päätäni Henrille – ”poikaystävä?” – en voinut pidättää naurua, mutta lopulta sain kiellettyä asian – ”..no ihmekaveri kun ei halua tyttöihin tutustua!”
Virnistin, ja ilmoitin, etten nyt ehtisi. Henri kohautti olkiaan pieni virne kasvoillaan, toivoi, että näkisimme vielä ja paineli sitten hoitajien huoneeseen. Huokaisin, ja pujottauduin Sinnan karsinaan. Tamma peruutti pari askelta ja tuuppasi sitten minua. Hymähdin, ja rapsuttelin sen kaulaa. Sinna lepuutti päätään hartiallani. Kultakimpalehan tuo oli, vastahan tässä oltiin alle viikon päivät tunnettu ja pikkutamma oli jo ylintä ystävääni.
Olin käynyt eräs kaunis päivä Keeferissä katselemassa hoitovälineitä. Ensitekijöikseni olin uhrannut vähäiset taskurahani dandyharjan, pesusienen, muovikamman, kaviokoukun ja pehmeän harjan. Olin kiikuttanut ne valkoisessa muovipussissa tallille, ja tallilla olin päättänyt kirjoittaa mustalla tussilla Sinnan nimen pussukaan ja iskeä sen toiseen karsinan seinässä olevista koukuista. Hetken Sinnaa rapsuteltuani, siirryin karsinan ulkopuolelle rapistelemaan muovipussia. Sinna oli hämillään kun katosin yhtäkkiä, mutta pian tallusteli ne pari askelta ovelle. Tamma pysähtyi niin, että sen etujalat olivat juuri ja juuri karsinan sisäpuolella. Se kääntyi katsomaan minua ja lopulta kurotti kaulaansa niin paljon, että ylettyi hamuamaan muovipussin toista sankaa. Naurahdin ja kaivoin pussista pehmeän harjan. Ojensin kättäni ja harjaa Sinnaa kohti. Tamma alkoi saman tien tutkailla harjaa ja hetken päästä tutkia sitä jopa lähemmin. Samalla sain taiteiltua muovipussin takaisin paikoilleen.
Seisoin Sinnan edessä kokeillen, josko se ymmärtäisi peruuttaa takaisin karsinaan. Tuijotimme toisiamme silmästä silmään, kunnes Sinna laski päänsä syliini. Rapsuttelin hetken sen poskia ja vielä leuan alta, kunnes varovasti työnsin sen takaisin karsinaan. Otin harjan käteeni ja aloitin kaulalta. Sinna terästäytyi heti.
Pakko myöntää, olin ollut huono hevosenomistaja, hevostakaan en ollut harjannut sitten sen tulopäivän. Sinna ei ollut ollut vielä pihallakaan, tarhailusta puhumattakaan. Sen sijaan, olimme vallanneet päivittäin maneesin itsellemme. Olimme tutustuneet toisiimme ja harjoitelleet niitä Monty Robertsin juttuja, join-uppeja ja sillee… Puhdistuksen olin hoitanut märällä pyyhkeellä, joka viilensi Sinnaakin mukavasti maneesissa juoksentelun jälkeen. Maijunen oli kuitenkin kommentoinut meikäläisen vedessä lilluvia pyyhkeitä ja vesilaskuaan (viime kuulta, eli varmasti minun aiheuttamani…), että päätin sitten naisen painostuksesta käydä nuristen ah-niin-paljon-rakastamallani shoppailukierroksella.
Sinna tuntui selvästi pitävän harjauksesta – tai no, miksipä ei pitäisi…? Harjattuani kaulan pitkin ja raskain vedoin, otin askeleen taaksepäin. Hyvä, ettei hevosparka kaatunut! Niin paljon se oli nojannut vastaan harjanvetojani. Naureskelin siinä aikani, kun Sinna esiinti loukkaantunutta. Harjailtuani sen kylkeä hetken, huomasin tamman vaivihkaa aina kuikuilevan tekemisiäni. Kun lopetin harjaamisen, se esitti taas mököttävänsä. Pari vetoa, ja sain taas uteliaita katseita. Harjasin kyljen ja selän loppuun, jonka jälkeen lopetin. Katsoin mukamas mököttävää Sinnaa, kunnes hyökkäsin sen pään kimppuun rapsutusten ja – pakko myöntää – lepertelyiden kera. Johan mökötyskin loppui.
Harjasin koko punaruunikon vielä, mahan alta harjailukaan ei ollut kumma juttu. Nostelin jalat vilkaistakseni kaviot. Etukavioita katsellessani tunsin lämpimän hengityksen t-paitani läpi, joten nousin ylös paijailemaan hevosta vielä lisää. Sinnastahan tulee vielä pilalle hemmoteltu prinsessa jos jatkan tätä menoa. Siirryin taas rapistelemaan muovipussia saaden seurakseni uteliaan Sinnan. Heitin pehmeän harjan pussiin ja rapsutin tammaa otsatukan alta. Se sulki silmänsä ja huokaisi. Hymähdin ja työnsin taas tamman takaisin karsinaan. Vilkaisin kännykkäni kelloa, joka ilmoitti, että olin viihtynyt tallilla jo yli tunnin. Hups.
Kuulin tallin käytävältä puheensorinaa, ja ilmeisesti puhe oli iltaruokinnasta. Taputin Sinnaa kaulalle, ja se hörisi kuuluvasti kuultuaan kaurojen rapinan.
”Ai taasko Sinna on sisällä?” kuulin tytön äänen.
”Joo, ei Pekka oo laskenu sitä tarhailemaan vielä”, tunnistin kommentoijan Henriksi.
”Aijaa. No kivempihan on ollut sisällä ku tuolla ulkona paahtumassa”, tyttö tokaisi.
Kuulin, kuinka karsinoita availtiin ja kauroja kaadettiin. Samassa tunsin värinähälytyksen taskussani, ja aloin kaivaa kännykkää. Nokian vanha 3510 – kyllä, jotkut käyttävät yhä näitä – lipsahti sormistani ja tipahti alusten joukkoon.
Seuraavat tapahtumat olivat kyllä niin nopea sarja, etten kerinnyt tajuta tilannetta. Karsinan ovi aukesi, löysin puhelimeni ja samassa tunsin jonkun törmäävään kylkeeni. Nousin pikapikaa ylös puhelin kourassani, ja tuijotin pikkuhiljaa punastuvaa, ”sori”-sanaa hokevaa hoitajaa. Virnistin, nostin puhelintani hieman ja väistyin Sinnan ja tämän ruokakupin tieltä käytävälle. Suljin karsinan oven tytön perässä, ja tämä soritteli vielä kertaalleen.
”Mähän siellä kyykistelin. Sua en oo muuten nähnytkää! Mä oon Pekka, tän Sinnan omistaja”, esittelin itseni lukitessa karsinan ovea.
”Joo, mut sori silti. Oisin voinu kattoo eteeni. Mut oon Wrie”, tyttö hymyili hieman. Seurasin Wrieta rehulaareille ja tarjosin apuani Henrille ja Wrielle. Samalla syliini annettiin kirjava kasa ruokakippoja, joiden nimiä tavailin matkalla tallin toista päätä. Heitin kaurat Novalle, Sonjalle, Konstalle ja Jokerille. Sen jälkeen Henri ilmoitti, että nyt haetaan hevosia sisään. Poika työnsi meikäläisen edellään ulos tallista ja käskytti ottamaan Konstan. Wrien hommaksi koitui Aatu, ja Vannin sisälle vei – kukas muukaan kuin – Henri. Hevoset odottelivat jo portilla, ja siitähän sai jokaisen otettua kätevästi narun päähän ja taluteltua sisään. Samalla vauhdilla käyntiin loputkin hevoset, mitä nyt Henri jakoi vähän erityiskohtelua Vannillensa… Loppujen lopuksi heitin talliin Linnean, Novan ja Joken. Linnea oli huonolla päällä, mutta Nova ja Jokke lähinnä kuin koiria – taisivat tietää ruokien odottavan tallissa.
Jokaisen hevosen mussuttaessa ruokia karsinoissaan, juttelimme Wrien ja Henrin kanssa. Wrie kertoi aloittaneensa Rian hoidon vähän aikaa sitten, ja Henri kertoi kisamatkoista Vannin kanssa. Kumpikin kyseli myös Sinnasta ja siitä, kuinka nuori laukkatamma Amerikasta oli minulle päätynyt. Se oli kyllä tarina, johon en ikinä kyllästyisi.
loppu -
16. heinäkuuta 2010 23:38:13
Vastaus: Voi että, muuta en osaa sanoa, kuin että: tykkään. Virheetöntä (no mitä nyt joku muutama typo, mutta..) tekstiä, sujuvaa tarinankerrontaa, upeaa kuvailua ja mielikuvituksen käyttöä! - No, älä nyt kuitenkaan ylpisty liikaa.
137 riviä = 27v€ ja 46ap. Lisäksi ne 5ap ja 20v€.
---------------------------------------------------
Nimi: Pekka, Sinna
Viesti: ”Miten sä oikeen jaksat noita naisia?” ärähdin Henrille kesken mopoaiheisen keskustelumme luovuttaessani Sinnalle samalla enemmän liinaa. Olin juoksuttamassa tammaa kentällä pääty-ympyrällä samalla kun Henri työskenteli Vannin kanssa toisella pääty-ympyrällä. Itselläni ei aina sujunut niin leppoisasti, eikä varsinkaan viimeisimmän perjantain jälkeen. Tytöt tuntuivat hakevan vain yhden illan juttuja, jotka eivät mua niinkään kiinnostaneet.
”Helposti. Nehän juoksee perässä niin kauan kuin niitä houkuttelee ja sitten kun ei osoita enää kiinnostusta niin ne unohtaa ja unohtuu”, Henri totesi saaden Vannin suurikokoisen harjoitusravin näyttämään vallan helpolta. Pyöräytin silmiäni ja maiskautin Sinnalle, joka lähti kulkemaan hieman reippaampaa ravia. Tamma oli selvästi kiinnostunut myös Vannista, mutta yritti koko ajan kuunnella sekä mua että seurata tamman toimintaa.
”Miten sä pystyt hyppäämään kotareista naisiin yhtäkkiä?” Henri kysyi ja nosti laukan. Mutisin jotain epämääräistä ja käskytin Sinnaa raviin. Olimme jo työstäneet toista puolta, tamma kulki hieman kaahottaen, mutta pääosin nättiä ravia. Laukkaan se suorastaan räjähti, ja laukassa kiiti kuin mikäkin höyrypää. Eteen-alas-muodosta tai rentoudesta ei ollut tietoakaan. Ravuutin tammaa kauemmin kuin toiseen suuntaan, jutustellen samalla Henrin kanssa hevosista. Sinna alkoi hiljalleen ravata paljon pidemmin ja letkeämmin, annoin sille lisää liinaa, jolloin se laajensi ympyräänsä ja kulki kaula pitkänä rentoa ravia. Hymähdin, ja pyysin tammaa käyntiin. Se hidasti raviaan, lopulta alkoi kävellä ja tuli sitten luokseni ilman erillisiä käskyjä. Tamam oli kiintynyt muhun selkeästi.
”Onko sulla sitten tällä hetkellä?” Henri kysyi.
”Täh? Onhan mulla Sinna?” kurtistin kulmiani tiputtuani kärryiltä. Se rikkoi toisen keskittymisen – Henri vilkaisi muhun, Vanni pyöräytti päätään ja nosti sen korkeuksiin. Poika manaten siirsi suoraan käyntiin ja siirsi katseensa taas muhun.
”Eiku naista!” Henri äyskähti.
”Mitä te naisista puhutte?” Wrie kysyi. Vasta nyt huomasin tytön norkoilevan kentän laidalle.
”Teidän jätkien ei pitäis hengailla näin paljon yhdessä. Ootte aina tallilla kaksin. Epäilyttävää”, Wrie heitti. Läväytin kämmenen kasvoilleni ja hieroin ohimoitani hetken pidätellessäni naurua Henrin tyrskähtäessä. Totesin tälle, että Vanni oli kulkenut luotilinjan alapuolella, jolloin tämä hämmentyneenä vilkaisi pärskivää tammaa ja sitten mua. Virnistin, ja keräsin Sinnan liinan kasaan.
”Lähetkö maastoon taluttelee?” kysyin Wrieltä, joka suostui ilomielin. Jätimme Henrin ja Vannin kentälle harjoittelemaan samalla kun kävelimme Sinna välissämme tallille. Tamma ei ollut hionnut, mutta selvästi itsekin tyytyväinen työskentelyynsä. Taputin sen kaulaa.
”Millon sä nouset Sinnan selkään?” Wrie kysäisi juttelun lomasta.
”En tiiä. Periaatteessa ajattelin, että alotan sitten kun tää täyttää kolme, mutta täällähän on jo selässä oltu ja ratsastettu. Täytyy kokeilla, eka pitäis saada toi juoksuttaminenkin rennoks. Laukassa kiitää ku mikäkin laukkuri”, hymähdin.
”Sehän on laukkuri”, Wrie hymyili.
”No… Niin totta”, virnistin ja heitin riimun Sinnan päähään suitsien päälle. Sidoin sen hoitopuomiin riimunnarulla, ja taputin tammaa kaulalle. Se ei ollut juurikaan hionnut puolituntisen juoksutuksen aikana, joten en katsonut oleelliseksi harjailla sitä.
”Mä haen Rian tähän ulos”, tyttö totesi ja nyökkäsin. Sillä välin ujutin riimun Sinnan päästä, otin suitset välistä pois ja laitoin pelkän riimun päähän. Minkäänlaisia karkausideoita tammalla ei ollut, kunhan suitset päästään saatuaan alkoi hieroa päätään minun kylkeeni. Saatuani riimun sen päähän, rapsuttelin Sinnaa sen köyhän otsatukan alta, ja tamma pärskähti hyväksyvästi.
”Ai että kun mä toisin Simban tänne sun kaveriks niin mielelläni”, lepertelin tammalla melko korkealla äänellä.
”Kuka on Simba?” Wrie yhtäkkiä kysäisi taluttaen Riaa ulos. Selvitin kurkkuni nopeasti korkeasta äänestä.
”Mun pikkuorii. Sellanen musta suomenpienhevonen, kaks- ja puolvuotias. Komee ku mikä”, huokaisin.
”Sä kuulostat ihan tytöltä kun tollee huokailet oriin perään”, tyttö pyöräytti silmiään sitoen Rian puomiin. Sinna katseli uteliaana sekä Riaa että Wrietä. Sujahdin tamman kaulan alta ja hyppäsin hoitopuomille istumaan. Wrie oli aloittanut Rian harjailun, ja pieni tamma nuokkui puoliunessa nojaten harjaa vasten.
”Eli sulla olis tässä kaks nuorta ratsukoulutettavaa?” Wrie kysyi, heittäen ongelman omille kasvoilleni. Miten aika riittäisi kahdelle, vallattomalle ja villille ratsunalulle? Simban kanssa oli vielä tarkoitus valmentautuakin. No, ehkä tästä selvittäisiin. Juttelimme aikamme kuluksi ratsutuksesta, ex-ravurista ratsuksi –tapauksista ja lopulta lämminverisistä ravihevosista. Wrie oli saanut Rian harjattua, joten lähdimme kävellen maastoon. Talutin Sinnaa oikealta puolelta, jolloin pystyisimme keskustelemaan paremmin.
”Tuutko sä sinne uittomaastoon? Ajattelin mennä Sonjalla. Henri sano tulevansa Vannille, tosin en oo satavarma antaako Maiju sille Vannia…” virnistin ja annoin Sinnalle enemmän narua, jolloin se laski päätään ja löntysteli rennosti perässäni. Hellettä oli varmasti kahdenkymmenenviiden pintaan, joten kumpikin meistä oli sonnustautunut shortseihin ja t-paitaan. Metsässä oli kuitenkin viileä, polkukin oli auringon ulottumattomissa. Käsien iho nousi jopa kananlihalle.
Kävelimme muutama päivä takaperin löytämäni metsälenkin, joka kiersi mukavasti metsikössä ja palasi takaisin tallialueelle. Juttelimme matkalla useista asioista, ja reilun puolen tunnin päästä saavuimme takaisin tallille johtavalle metsätielle, josta oli näköyhteys pihalle. Kerkko puuhaili Jokerin kanssa läheisellä ruoholäntillä ja tallipihalla näytti olevan pari mulle tuntematonta tyttöä. Kysäisin ohimennen tytöistä, ja Wrie tiesi nimetä heidät Armiksi ja Empuksi.
”Emppu ainakin on ihan mukava, se hoitaa Aslania. Armille en oo puhunu, mutta se hoitaa mun tietääkseni Konstaa-AAAAAAAA!” Wrie ehti selittää ennen kuin Rian nykäisi tämän mukanaan tietä reunustavan ojan rinteessä olevalle apilamättäälle. Sinna suorastaan järkyttyi Wrien äkillistä huudahdusta ja hyppäsi itse toisen puolen ojaan. Onneksi naru oli löysällä. Seison paikallani katsoen kumpaakin puolta.
”Great. Poni ja tyttö ojassa, samoin oma lehmä ojassa”, virnistin hieraisten silmiäni. Wrie mutisi jotain kirosanojen säestämänä, ja kipusi takaisin tielle samalla kun Sinna teki komean loikan ojasta takaisin tielle.
”Sulla on siinä tuleva kenttähevonen”, Wrie pyöräytti silmiään kiskoessaan laiskasti rinnettä kipuavaa Riaa ylös. Virnistin ja katsahdin Sinnaan, joka tapitti minua silmät pyöreänä ja ravisteli sitten itseään. Koko hevonen ei pysynyt edes jaloillaan, vaan horjahti, joka aiheutti naurua sekä mussa että Wriessä. Jatkoimme matkaamme tallipihalle ja päätimme laskea hevoset suoraan tarhoihin.
”Voi pikku-Sinnaaaa!” lepertelin tammalle portilla.
”Että kuulostat muijalta kun teet tollei”, Henri virnisti Vannia perässään taluttaen.
”Kuulisit vaan ittes”, heitin takaisin ja laskin Sinnan irti. Tamma ei lähtenyt yhtään minnekään, vaan seisoi täysin paikallaan vaatien rapsutuksia. Ja niitähän se sai.
fin.
8. elokuuta 2010 4:40:54
Vastaus: Luonteva ja erilainen tarina, mukavasti toi vaihtelua kun ei lähdettykään ihan sieltä matkalta tallille.. Aloitus ja lopetus luontevia, samoin kuvailu ja tarinan eteneminen! (Pitäisiköhän nyt vähän sinullekin pilkkua viilata tuosta tamamista? ;D)
99 riviä tietää 33ap + 5ap, 20v€ ja 20v€.
---------------------------------------------------
Nimi: Pekka, Sinna
Viesti: ”Onko Pekka ja Henri veljeksiä?” Emppu kysäisi. Henri virnisti vesimukinsa ääreltä ja mun suunnalta tyttö sai vastaukseksi hymähdyksen. Istuimme porukalla hoitajien huoneen pöydän ympärillä – pöydän päädyssä istuivat uudet hoitajat Emppu ja Eleonora, ja sohvan puoleisella reunalla Kerkko, Wrie ja Matto. Henri oli juuri saapastellut satulahuoneeseen valitellen äkillistä sadekuuroa. Poika oli ottanut muovimukiin vettä ja istunut mun viereen, ja olimme sitten aloittaneet juoruilun (”Kuulitko muuten että Maija ja Matti on taas kimpassa?” ”Mitäs helvettiä, mä olin näkeväni Matin Tiinan kanssa nuolemassa!”), kunnes tyttöjen ihmettely keskeytti mokoman.
”Ei”, Wrie vastasi virnistäen ja jatkoi sitten hevoslehden selailua.
”Parhaita ystäviä?” Eleonora veikkasi.
”Noup”, Kerkko hymähti pitäen katseensa Serranon Perhettä paukuttavassa televisiossa.
”No mitäs ne sitten on kun ne on aina kaksin”, Emppu kommentoi kulmiaan kurtistaen. Katsahdimme Henrin kanssa toisiimme. Kai sitä nyt yhteen lyöttäydyttiin ainoina miehinä! Arvelin, ettei Kerkkoa tai Wrietä kiinnostanut puhua sen enempää kotareista, muijista tai kuinka Derbin SMT on periaatteessa täysin samanlainen kuin Gilera RCR…
”Oisko parisuhteessa?” Wrie heitti noustessaan tuolilta ja heittäen uusimman Hippoksen nenäni eteen.
”Mee pois”, Henri tuhahti muka-loukkaantuneena Wrielle, joka virnisti ennen kuin upottautui punaiselle sohvalle. Kerkko tuijotti televisiota yhä tuolilta – ei sillä, että sohvalle olisi edes mahtunut. Wrie kun tuppaa olemaan leveästi jos saa siihen tilaisuuden… Emppu ja Eleonora katsahtivat vielä meihin, ja uppoutuivat sitten juttelemaan hoitohevosistaan.
”Yh, perkele kun ei ole rahaa”, valittelin Henrille huomatessani Hippoksen sivulla Keeferin mainoksen.
”Kui?” Henri kysyi nyppien valkoisia jouhia ja karvoja tummista collegehousuistaan (ja pyyhkäisten tai tiputtaen yli puolet niistä mun mustille ratsastushousuille tai –saappaille).
”Haluun Sinnalle enkkuviltin”, huokaisin ja heitin lehden toiselle.
”Eiks ne maksa omaisuuden? Rumia ku mikä”, poika totesi katsoen kellertävää villaloimea.
”Joo, mutta se on sellanen statuskuva”, tuhahdin ja nousin ylös. Kerkko havahtui, ja kysyi minne olin menossa. Mutisin jotain epämääräistä aluksi (en nimittäin itsekään tietänyt mitä aion tehdä), ja tyttö pyysi tarkentamaan.
”Meinasin nousta Sinnan selkään”, kohautin olkiani ja katosin huoneesta. Suuntasin askeleeni Sinnan karsinalle. Sade ulkona oli lakannut, piha komeili suurista lätäköistä ja taivaalta aurinko pilkotti pilvien keskeltä. Hieno homma! Harjailin tammaa aikani (yli puolet meni varmasti ylimääräiseen rapsutteluun ja hellimiseen…), ja siirryin lopulta takaisin käytävänpuolelle karvaisena ja pölyisenä. Sinna sen sijaan oli valmis laatuarvostelutilaisuuteen…
Samassa tajusin, ettei minulla ollut Sinnalle satulaa. Arvelin Maijulta löytyvän ylimääräinen yksilö, joka sopisi Sinnan selkään, joten päätin etsiä omistajatarta. Muistelin tämän puhuneen puruista pari tuntia sitten, joten suuntasin purulaan. Siellähän mietteliään näköinen nainen istuskeli, luultavasti laskemassa, paljonko purua sitä tilaisi. Selvitin kurkkuni ovella, ja Maiju katsahti suuntaani.
”Ei sulla ois lainata rungotonta satulaa, joka kävis täykkärin kapeeseen selkään?” virnistin kysyvästi nojaten ovenkarmiin. Maijun kasvoilta paistoi innostus tämän äkätessä, että aikoisin nousta Sinnan selkään. Nainen nousi saman tien ylös ja viipotti ohitseni tallin puolelle. Satulahuonetta hetken kaiveltuaan, Maiju ojensi tobacon (”Se on sitten tobacco eikä mikään ruskee”) rungottoman satulan käsiini. Menimme yhteistuumin sovittamaan satulaa Sinnan selkään.
Astuessani karsinaan satulan kera, tamma höristi korviaan ja tuijotti rusk… tobaconväristä satulaa pää kallellaan. Hymähdin ja annoin uteliaan otuksen tutkia hököttimen. Hetken jälkeen laskin sen varovasti Sinnan kaulalle ja liu’utin paikalleen. Tamma oli innosta soikeana, se tuuppi Maijua rapsutuksien toivossa, yritti hamuilla mua ja taisipa tuo pitää epämääräisiä, hirnahduksen ja hörähdyksen kaltaisia ääniä…
”No sehän innostu”, Maiju virnisti kun kiristin satulavyön ongelmitta toiseen reikään.
”Kyllästyny pelkkään köpöttelyyn ja juoksutukseen”, totesin hieman mietteliäästi ja otin koukusta mukana tulleet suitset, joista olin purkanut kaikki laukkurihökötykset pois. Tällä hetkellä suitset koostuivat yksinkertaisesti niskaremmistä, poskihihnoista, leukaremmistä, nivelkuolaimista ja nahkaohjista. Niidenkään kanssa ei ollut sen suurempia ongelmia, Sinna tuntui olevan innoissaan siitä, että se pääsisi oikeasti irrottelemaan! Virnistin kiinnittäessäni leukaremmiä ja vilkaisin Maijuun, joka ojensi jo kypärääni ja ehdotti maneesiin menoa ”jos seinät eivät tule vastaan”. Talutin tamman Maijun perässä ulos, ja siinä tiemme erkanivat – Maiju lähti talolleen tekemään sen purutilauksen, ja meikä suuntasi maneesiin.
Maneesin katsomossa siistissä rivissä istuivat Wrie, Kerkko, Henri ja Emppu. Kurtistin kulmiani ja kysäisin, mitä muut olivat tulleet katsomaan.
”Jotain rodeoo?” Wrie ehdotti.
”Tarkistamaan sun maanäytteitä sit ku otat niitä”, Kerkko virnisti.
”Tai sit autetaan kun Sinna viipottaa pitkin maita ja mantuja”, Henri hekotti perään.
”Kaverit hei, tää ei oo mikään ongelmahevonen, vaan kolmivuotias hevonen, jolla on treenattu laukkakisoja ja startattu pari kertaa”, pyöräytin silmiäni kääntäessäni Sinnan kaartoon. Kiristin satulavyötä, ja mielenperukoilla velloi ikävä ajatus kaikesta muiden mainitsemasta…
”No niin, mä ehkä painan enemmän ku ne jockeyt, mutta sä oot kyllä kasvattanut lihasta ja kokoa…” mutisin Sinnalle asetellessani jalkaani jalustimeen. Tamma steppaili hieman, mutta pysyi paikoillaan. Jaoin painoani hieman jalustimelle, mutta Sinna katseli yhä katsomon suuntaan korvat hörössä. Ponnistin hieman, eikä tamma karannut alta, joten ponnistin uudemman kerran varovaisesti, tällä kertaa suoraan selkään. Hain toisen jalustimen jalkaani, ja laskeuduin vasta sitten satulaan. Sinna pärskähti ja kuopi maata.
”Jos annan pohkeita varovasti niin ampaseekohan tää kiitolaukkaan?” kysäisin mietteliäästi katsomolta, jolla näytti olevan hauskaa. Kun ei vastausta kuulunut (siitä tirskumisesta ja muminasta ei saanut mitään selvää), puristin varovasti pohkeilla ja myötäsin hieman ohjalla. Sinna lähti reipasta, todella reipasta, käyntiä. Sain hetken totutella nopeaan tahtiin, mutta parin kierroksen jälkeen alkoi tamman selkä tuntua kodikkaalta. Samassa tuli ihan uskomattomat fiilikset siitä, että tässä sitä istuttiin ihan oman hevosen selässä. Entisen laukkaratsun selässä. Kolmivuotiaan täysveritamman selässä. Oman pikku-Sinnan selässä. Vau. Kävelin useamman kierroksen pelkästään fiilistellen. Pohkeilla kääntelyä Sinna ei ihan tajunnut, mutta pidätteet ymmärsi ja vähän kun ohjalla johdatti niin kääntyi.
”Koitas nyt tehäki jotai”, Henri huusi katsomosta toiseen päähän maneesia. Nassutin jotakin takaisin ja keräsin ohjaa. Sinna heräsi ja otti pari steppailevaa raviaskelta. Wrie käski kokeilla ravia. Tuumasin tamman ampaisevan suunnilleen laukkaan jos annoin pohkeita. Hetken mietintöjen jälkeen painoin kevyesti pohkeet sen kylkiin. Sinna tosiaankin otti ampaisevan lähdön raviin, enkä ehtinyt yhtään mukaan. Kuitenkin myötäsin reippaasti ja yritin päästä tahtiin. Sinnalla oli lyhyt, nopeatahtinen ja tiheä ravi. Sain hetken kevennellä päästäkseni mukaan. Ravasin muutaman kierroksen ennen kuin Sinnan askel piteni mukavasti ja tamma totesi, ettei oltukaan normitreeneissä. Huokaisin helpotuksesta, ja tein muutamia käännöksiä ja pääty-ympyröitä.
”Voi että, pikku-Sinna on ihan pihalla”, Kerkko leperteli katsomosta. Sitä se olikin, se oli täysin pihalla – miksi se joutui tekemään ympyröitä, menemään pienessä kopperossa suorakulmion reunoja, miksi se tunsi ratsastajan pohkeet mahanrajassa ja miksi joku aina välillä istui selkään ja nousi sitten ylös? Hymähdin huvituksesta ja istuin sitten satulaan mahdollisimman tiiviisti. Sinna aluksi väisti uralta ja ihmetteli kovasti, miksi joku istui nyt sen selässä. Hetken päästä tamma tyytyi mulkoilemaan minua silmäkulmastaan ja jatkoi rentoa ravia. Siirsin käyntiin istunnalla ja pidätteillä. Sinna pärskähti tyytyväisenä ja annoin sille pidemmän ohjan.
”Meinaatko laukata?” Wrie kysyi.
”Ei varmaa kannata kerralla hirveesti ihmetyttää”, Henri totesi osittain Wrielle, osittain mulle. Nyökkäsin ja sanoin miettineeni ihan samaa. Kerkko ilmoitti lähtevänsä Jokerin kanssa touhuilemaan, ja hyppeli alas. Tämä jäi kuitenkin hetkeksi norkoilemaan portille.
”Oli muute aika tylsä show”, Kerkko totesi nojaillen maneesin porttiin. Virnistin tytölle, joka lähti hyräillen kohti tarhoja. Vaihdoin suuntaa yksinkertaisesti leikkaamalla koko radan, ja kävelin muutaman kierroksen samalla kun puhuimme puolihuutaen Tuntimestaruuskisoista. Olin miettinyt lähtöä Sonjan kanssa, suomenhevostammasta oli tullut eräänlainen vakioratsu kun Sinnasta ei siihen hommaan vielä ollut. Lopulta päätin kerätä ohjaa ja nostaa ravin jälleen. Sama kaava ei toistunut, vaan tamma kulki saman tien rentoa ravia. Harjoitusravikaan ei sujunut sen kamalammin. Lopulta siirsin käyntiin ja taputin tamman kaulaa. Se oli hionnut vain hieman.
”Haluuks joku tulla käymää seläs?” virnistin, mutta kun ei halukkaita kuulunut, tulin muka-loukkaantuneena alas ja talutin tamman portille jalustimet nostettuani. Tallissa Wrie lupautui hoitamaan tamman samalla kun kiikutin varusteita paikoilleen ja totesin tamman tarvitsevan hivutussuojat taakse. Pistin helosania naarmuihin takasissa ja päästin pirteän tamman ulos riehumaan.
fin.
11. elokuuta 2010 19:32:22
Vastaus: Upeaa, kertakaikkiaan. Erittäin luonteva tarina, taas näin "vaihteeksi" pääsen sinua kehumaan. Mutta näillä puheilla, voit osallistua Sonjalla ratsastuskoulumestaruuteen.
131 riviä tietäis ne 44ap ja 26v€, siihen päälle vielä tämä perinteinen 5ap ja arviointini mukaan 20v€. (Nyt on sitten rahaa siihen enkkuloimeenkin, luultavasti..
)
SINNA:
Nimi: Pekka, Sinna
Viesti: 11.07.2010
”Joojoo, tosta meet nyt suoraa ja ton mutkan jälkeen käännyt oikeelle”, opastin isääni kohti Mustikkamäen tallipihaa. Eipä siinä kauaa mennyt sompaillessa kun köröteltiinkin jo hieman nimismiehen kiharalla olevaa hiekkatietä tallipihalle.
”Mihkäs täällä pitäis ajaa?” isä kysäisi hidastaen. Totesin auton olevan väärinpäin ja osoitin paikan tallin ja kentän välistä. Käskin isää ajamaan trailerin ja parkkipaikan autojen eteen, ja peruuttamaan siitä lähelle tallin ovia. Bongasin Maijusen tallin edustalta ja hyppäsin ulos autosta. Tervehdin reippaasti, hymyä ei voinut piilotella vaikka kuinka yritti.
”Johan ollaan iloista poikaa”, nainen naurahti ristien kätensä.
”No vähemmästäkin”, virnistin reippaasti ja käännyin katsomaan trailerista vilkkuvaa peräpäätä.
”Onko Sinna tottunut näin ison tallin menoon? Meillä on kuitenkin useampi hevonen ja isot tilat ja—”
”Sinna on sellaiselta neljänkymmenen hevosen laukkatallilta”, naurahdin keskeyttäen omistajattaren. Kehuin, kuinka Sinna oli tottunut isoihin tapahtumiin ja vilkkaaseen menoon, ja kuinka se oli hyväkäytöksinen ja hiljainen… Juuri silloin traileri pysähtyi eteemme ja Sinna päästi ilmoille raikuvan hirnahduksen ja kolisteli kopin lattiaa. Maijunen virnisti minulle kun syöksyin trailerin etupuolelle. Ujuttauduin sisälle ja rapsuttelin selvästi innoissaan olevan Sinnan turpaa. Se ei tuntunut olevan väsynyt melkein parinkymmenen tunnin matkustelusta.
Isä laski takasillan ja huomasin muutaman tallitytön ilmaantuneen notkumaan tallin ovelle. Ilmeistä saattoi lukea, että he luulivat jonkun isin pikkutytön tuovan kiiltävän rusettihainsa tallille. Hymähdin ajatukselle ja avasin vetosolmun. Ujuttauduin etupuomin toiselle puolelle ja Sinna lähti jo itsekseen laskeutumaan sillalle. Varmoin jaloin se asteli tallipihalle, meikäläinen perässä. Huomasin tyttöjen ilmeiden muuttuvan ja Maijusen sanovan, että komeahan hevonen oli. Virnistin, osittain ylpeydestä. Sinna oli selin talliin ja vilkuili korvat hörössä tarhoihin päin.
”Kuinka vanha toi on?” kuulin jonkun tytöistä kysyvän. Sinna käänsi päänsä ensin katsomaan tyttöjä, sitten pyörähti koko hevonen. Se kallisti päätään hassusti ja venytti sitten kaulaansa hieman. Taputin tamman kaulaa ja totesin sen olevan kohtapuoliin kolmisen vuotta. Tytöt ihmettelivät tamman lihaksikasta ulkomuotoa. Selitin Sinnan olevan laukkuri, joka oli startannut tusinan verran.
”Me ruvetaan ratsun hommiin vasta myöhemmin, eiks je?” kysyin tammalta. Käteni hakeutui sen korvan taakse rapsuttelemaan ja välittömästi Sinna laski päätään vatsani tasolle. Hymähdin ja annoin hymykareen vallata kasvoni.
”Mutmut, Sinna on matkannu sellaset kakskyt tuntia ilmassa ja maalla niin päästäiskö me sinne?” virnistin. Tytöt hajaantuivat kahteen suuntaan hymyillen. Kiittelin aikani, ja kuuntelin Maijusen ohjeet meille varatusta karsinasta. Huomasin uteliaanoloisen suomenhevosen vieressä olevan tyhjän karsinan ja avasin sen. Talutin Sinnan sisään, taputtelin sitä aikani ennen kuin vedin riimun sen päästä ja jäin sitten roikkumaan karsinanoven väliin. Tamma tutki läpi ruokakupit ja suolakivet, kävi perusteellisesti läpi aluset ja lopulta katsahti minuun.
”Piehtaroi vaan, ei se mua haittaa”, totesin levittäen käsiäni. Suljin oven, laitoin riimun ja riimunnarun ovessa sijaitsevaan koukkuun. Otin pari askelta kohti tallin ovea, kunnes kuulin kavioiden kolisevan seinään – Sinna teki oloaan kotoisaksi. Hymyilin itsekseni ja suuntasin tallin ovelle. Tartuin sisäpuolen ovenkarmeihin ja jäin notkumaan ovenrakoon.
”Eikö sulla oo mitää kamaa traikussa tai mitään?” eräs vaaleahiuksinen tyttö kysyi. Katselin kaikkia kolmea tyttöä vuoronperään, jokainen oli sonnustautunut t-paitaan tai huppariin sekä höntsiin. Uskoin jokaisen omistavan hoitohevosen täältä, tuskinpa he muuten sunnuntaina täällä seilaisivat.
”Ei oo ei. Kaikki ostamatta ku se oli laukkahevonen enkä mä usko et tekisin mitään sillä jockeyn satulalla…” virnistin. Harjat, loimet, riimut, narut, suitset, satulat, suojat, pintelit ja kaikki oli vielä ostamatta. Onneksi tein koulun ohella viikonloppuvuoroja lähikaupassa eli rahaakin tuli opintotukien ja vanhempien antamien lisäksi. Voisi peräti ajaa siihen hevosliikkeeseen lähikaupungissa, siellä on kuulemma kesäaletkin käynnissä…
”Hei Pekka! Meikä lähtee nyt ajamaan kotiin päin. Pidä huolta hevosestas, soittele jos tulee jotain ongelmia!” isä huutelin auton ikkunasta. Heilautin kättäni ja hetken päästä katselin kaikkoavaa traileria. Vastailin vielä muutamiin tyttöjen kysymyksiin – Sinnasta, jenkeistä, laukkureista, tamman ratsutuksesta, sen hoitajasta, itsestäni, vanhempien ponitallista… Kello oli jo yksitoista, ja totesin työvuoroni alkavan yhdeltä. Tajusin siinä samassa, että olin tullut isän kyydillä tänne eikä olisi mitään vehjettä, jolla pääsisi kotiin.
”Ööh… Ei keltään heruisi kyytiä keskustaan päin?” kysäisin varovasti. Maijunen saapui juuri takaisin paikalle ja totesi, että oli lähdössä itsekin sinne suuntaan ostamaan uusia riimuja parille ponille. Kysäisin, josko pääsisin kyydillä samaan paikkaan, josta voisin kävellä kotiin. Ehdotin, että korvaisin bensakuluista puolet, mutta Maijunen pudisti päätään ja osoitti autoaan. Kiittelin kovasti ja hetken päästä olimmekin jo maantiellä.
”Viittiksä kattella tän päivän, että miten toi Sinna kotiutuu ja kattoo ruokintaa vähän sen mukaan? Sille vois antaa kauraa ja prixiä, sit heinää. Jos sille vaan maittaa. En tiiä miten se ruokittiin koneessa, mut matkalla se oli ainakin syöny heinää iha kiittettävästi…” satuilin puhuttuamme hetken Sinnasta.
”Joo, totta kai! Pistän sille kauraa vaikka litran ja vähän prixiä, ja jos syö kaikki niin annan illalla saman verran. Voidaan sit kun on kunnolla kuin kotonaan niin kattoo tarkemmin sitä ruokintaa. Heinää saa vissiin olla koko ajan?”
”Joo, se syö aika säästeliäästi heiniä kuulemma, et voihan sille laittaa sen verran et riittää koko yökski”, ehdotin. Maijunen kyllä osasi asiansa! Matkalla juttelimme lisäksi hevosista, laukkureista ja vaihto-oppilasvuodestani sekä hevoshistoriastani. Lisäksi tallinomistaja ylipuhui minut osallistumaan suomenhevostammallaan estetunnille!
11. heinäkuuta 2010 17:55:30
Vastaus: Upea tarina, olet varmaan ensimmäinen, joka käyttää näin elävästi tallin henkilökuntaa ja hoitajia sekä hevosia tarinoissaan, tykkään ihan mahdottoman paljon!
80 riviä tietää 16v€ ja 36ap, sekä sitten 20v€ arvioni mukaan +5ap rivien laskemisesta.
Ja tuosta estetunnista puheenollen, muistappa käydä kuittaamassa maksu vieraskirjaan. :--) (nyt sinulla on siihen rahaakin!)
---------------------------------------------------
Nimi: Pekka, Sinna
Viesti: Jysäytin kotarinrotiskoni pyöräparkin viereen ja heitin HJC:n vanhan, mutta uskollisesti minua palvelleen crossikypärän peiliin roikkumaan. Pörrötin pehkoani ja heitin KTM:n avaimen taskuuni kotiavainten ja kännykän seuraksi. Oli aivan helkkarin kuuma ilma – silti päälläni oli harmaat Adidaksen collegehousut. Olin sentään älynnyt valita t-paidan, vaikka yli kaksikymmentä euroa maksanut Cheap Mondayn musta teeppari ei ehkä paras tallipaita ollutkaan… Mutta eihän tänne paskahommiin tultu, totesin ajatuksissani. Kiersin Sinnan karsinaa lähinnä olevalle tallin avoimelle ovelle ja astuin sisään saaden kasvoilleni viileän tuulahduksen. Tallissa oli varmasti useampi aste viileämpää kuin kolmeakymmentäviittä plussa-astetta lähentelevässä ulkoilmassa…
Vilkaisin varustehuoneeseen, jossa ei ollut ristinsielua, vaikka jostain puheäänen kuulinkin. Kurtistin kulmiani. Kuulin kavioiden äänet ja hetken päästä näin Sinnan katselevan minua suurin silmin. Hymyilin hevoselle kunnes kuulin jälleen kommentin jostain läheltä.
”Että kun sä olet nätti tänään, niin, oletko?” kuulin matalan äänen lepertelevän hevoselle. Tajusin katsoa vastakkaiseen karsinaan, jossa seisoi poika, varmaan minun ikäiseni, lepertelemässä kimolle tammalle. Katsoin hieman tarkemmin, ja huomasin pojan peräti suukottavan tammaansa turvalle. Päätin selvittää hieman kurkkuani. Minua vain pari senttiä pidempi poika suoristautui, astui ulos karsinasta punastuen hieman. Kyselin, oliko kimo pojan oma.
”Ei, Maijusen, mun tädin ja mun puoliks omistama. Kilpailen tällä”, poika sai mutistua.
”Mitäs sä täällä? Harvemmin näkee kilpailijoita! Mä oon Henri”, hän naurahti esitellen itsensä.
”Tää Sinna tässä on meikäläisen. Pekka vaan”, esittelin itseni nojaillen Sinnan karsinaan. Tamma puhalteli niskaani ja hamusi korvaani. Suloinen tapaus, se oli kerta kaikkiaan omaksunut minut omistajakseen ja käsittelikin sen mukaan. Naurahdin, ja käännyin avaamaan karsinan liukuoven puoliksi. Sinna otti askeleen eteenpäin ja tunki päänsä käytävän puolelle. Juttelin Henrin kanssa Sinnasta, lähinnä sen historiasta ja tulevaisuudesta, samalla kun tamma tuuppi minua vaatien rapsutuksia. Lopulta se hamuili heinänkorsia käytävältä samalla kun rapsuttelin sen korvantaustaa.
”Vai että sellasta… Millon meinasit nousta selkään? Sehän on jo tottunut ratsastajaan siellä”, Henri kysäisi.
”Niin, totta. En ookka ajatellu. Kai sitä pitää joku päivä nousta, täähän on vasta parivuotias. Jos kävis vaikka kävelemässä satunnaisesti”, hymähdin ja katsahdin Sinnan lattiantasassa riippuvaa päätä. Se ei enää keskittynyt mihinkään, lepäsi silmät ummessa alahuultaan riiputtaen samalla kun rapsuttelin sen niskaa.
”Ootko sä muuten tavannu tyttöjä vielä?” Henri kysäisi pilke silmäkulmassa. Naurahdin, ja totesin tavanneeni muutaman Sinnan saapumispäivänä, mutten sen tarkempaa kerinnyt tutustua.
”Ihan mukaviahan ne on, saattaa vähän hyökätä päälle…” Henri hymähti.
”Joo, tuli sellaista kysymystulvaa pari päivää sitten”, virnistin. Poika naurahti, ja totesi, että sellaisia ne olivat. Hoitajien huoneesta kuului nytkin kikatus ja puheensorina käytävälle asti.
”Mä taidan mennä mukaan, tuutko sä? Ne ei varmaan ees tiiä sun nimeä, kunhan kuolailleet kauempaa niinku muaki”, Henri totesi pilke silmäkulmassa. Naurahdin hieman vaivautuneena katsoen maahan samalla kun heitin käteni taskuihini. Kieltäydyin, ja ilmoitin touhuavani Sinnan kanssa.
”Onko sulla tyttöystävä?” – pudistin päätäni Henrille – ”poikaystävä?” – en voinut pidättää naurua, mutta lopulta sain kiellettyä asian – ”..no ihmekaveri kun ei halua tyttöihin tutustua!”
Virnistin, ja ilmoitin, etten nyt ehtisi. Henri kohautti olkiaan pieni virne kasvoillaan, toivoi, että näkisimme vielä ja paineli sitten hoitajien huoneeseen. Huokaisin, ja pujottauduin Sinnan karsinaan. Tamma peruutti pari askelta ja tuuppasi sitten minua. Hymähdin, ja rapsuttelin sen kaulaa. Sinna lepuutti päätään hartiallani. Kultakimpalehan tuo oli, vastahan tässä oltiin alle viikon päivät tunnettu ja pikkutamma oli jo ylintä ystävääni.
Olin käynyt eräs kaunis päivä Keeferissä katselemassa hoitovälineitä. Ensitekijöikseni olin uhrannut vähäiset taskurahani dandyharjan, pesusienen, muovikamman, kaviokoukun ja pehmeän harjan. Olin kiikuttanut ne valkoisessa muovipussissa tallille, ja tallilla olin päättänyt kirjoittaa mustalla tussilla Sinnan nimen pussukaan ja iskeä sen toiseen karsinan seinässä olevista koukuista. Hetken Sinnaa rapsuteltuani, siirryin karsinan ulkopuolelle rapistelemaan muovipussia. Sinna oli hämillään kun katosin yhtäkkiä, mutta pian tallusteli ne pari askelta ovelle. Tamma pysähtyi niin, että sen etujalat olivat juuri ja juuri karsinan sisäpuolella. Se kääntyi katsomaan minua ja lopulta kurotti kaulaansa niin paljon, että ylettyi hamuamaan muovipussin toista sankaa. Naurahdin ja kaivoin pussista pehmeän harjan. Ojensin kättäni ja harjaa Sinnaa kohti. Tamma alkoi saman tien tutkailla harjaa ja hetken päästä tutkia sitä jopa lähemmin. Samalla sain taiteiltua muovipussin takaisin paikoilleen.
Seisoin Sinnan edessä kokeillen, josko se ymmärtäisi peruuttaa takaisin karsinaan. Tuijotimme toisiamme silmästä silmään, kunnes Sinna laski päänsä syliini. Rapsuttelin hetken sen poskia ja vielä leuan alta, kunnes varovasti työnsin sen takaisin karsinaan. Otin harjan käteeni ja aloitin kaulalta. Sinna terästäytyi heti.
Pakko myöntää, olin ollut huono hevosenomistaja, hevostakaan en ollut harjannut sitten sen tulopäivän. Sinna ei ollut ollut vielä pihallakaan, tarhailusta puhumattakaan. Sen sijaan, olimme vallanneet päivittäin maneesin itsellemme. Olimme tutustuneet toisiimme ja harjoitelleet niitä Monty Robertsin juttuja, join-uppeja ja sillee… Puhdistuksen olin hoitanut märällä pyyhkeellä, joka viilensi Sinnaakin mukavasti maneesissa juoksentelun jälkeen. Maijunen oli kuitenkin kommentoinut meikäläisen vedessä lilluvia pyyhkeitä ja vesilaskuaan (viime kuulta, eli varmasti minun aiheuttamani…), että päätin sitten naisen painostuksesta käydä nuristen ah-niin-paljon-rakastamallani shoppailukierroksella.
Sinna tuntui selvästi pitävän harjauksesta – tai no, miksipä ei pitäisi…? Harjattuani kaulan pitkin ja raskain vedoin, otin askeleen taaksepäin. Hyvä, ettei hevosparka kaatunut! Niin paljon se oli nojannut vastaan harjanvetojani. Naureskelin siinä aikani, kun Sinna esiinti loukkaantunutta. Harjailtuani sen kylkeä hetken, huomasin tamman vaivihkaa aina kuikuilevan tekemisiäni. Kun lopetin harjaamisen, se esitti taas mököttävänsä. Pari vetoa, ja sain taas uteliaita katseita. Harjasin kyljen ja selän loppuun, jonka jälkeen lopetin. Katsoin mukamas mököttävää Sinnaa, kunnes hyökkäsin sen pään kimppuun rapsutusten ja – pakko myöntää – lepertelyiden kera. Johan mökötyskin loppui.
Harjasin koko punaruunikon vielä, mahan alta harjailukaan ei ollut kumma juttu. Nostelin jalat vilkaistakseni kaviot. Etukavioita katsellessani tunsin lämpimän hengityksen t-paitani läpi, joten nousin ylös paijailemaan hevosta vielä lisää. Sinnastahan tulee vielä pilalle hemmoteltu prinsessa jos jatkan tätä menoa. Siirryin taas rapistelemaan muovipussia saaden seurakseni uteliaan Sinnan. Heitin pehmeän harjan pussiin ja rapsutin tammaa otsatukan alta. Se sulki silmänsä ja huokaisi. Hymähdin ja työnsin taas tamman takaisin karsinaan. Vilkaisin kännykkäni kelloa, joka ilmoitti, että olin viihtynyt tallilla jo yli tunnin. Hups.
Kuulin tallin käytävältä puheensorinaa, ja ilmeisesti puhe oli iltaruokinnasta. Taputin Sinnaa kaulalle, ja se hörisi kuuluvasti kuultuaan kaurojen rapinan.
”Ai taasko Sinna on sisällä?” kuulin tytön äänen.
”Joo, ei Pekka oo laskenu sitä tarhailemaan vielä”, tunnistin kommentoijan Henriksi.
”Aijaa. No kivempihan on ollut sisällä ku tuolla ulkona paahtumassa”, tyttö tokaisi.
Kuulin, kuinka karsinoita availtiin ja kauroja kaadettiin. Samassa tunsin värinähälytyksen taskussani, ja aloin kaivaa kännykkää. Nokian vanha 3510 – kyllä, jotkut käyttävät yhä näitä – lipsahti sormistani ja tipahti alusten joukkoon.
Seuraavat tapahtumat olivat kyllä niin nopea sarja, etten kerinnyt tajuta tilannetta. Karsinan ovi aukesi, löysin puhelimeni ja samassa tunsin jonkun törmäävään kylkeeni. Nousin pikapikaa ylös puhelin kourassani, ja tuijotin pikkuhiljaa punastuvaa, ”sori”-sanaa hokevaa hoitajaa. Virnistin, nostin puhelintani hieman ja väistyin Sinnan ja tämän ruokakupin tieltä käytävälle. Suljin karsinan oven tytön perässä, ja tämä soritteli vielä kertaalleen.
”Mähän siellä kyykistelin. Sua en oo muuten nähnytkää! Mä oon Pekka, tän Sinnan omistaja”, esittelin itseni lukitessa karsinan ovea.
”Joo, mut sori silti. Oisin voinu kattoo eteeni. Mut oon Wrie”, tyttö hymyili hieman. Seurasin Wrieta rehulaareille ja tarjosin apuani Henrille ja Wrielle. Samalla syliini annettiin kirjava kasa ruokakippoja, joiden nimiä tavailin matkalla tallin toista päätä. Heitin kaurat Novalle, Sonjalle, Konstalle ja Jokerille. Sen jälkeen Henri ilmoitti, että nyt haetaan hevosia sisään. Poika työnsi meikäläisen edellään ulos tallista ja käskytti ottamaan Konstan. Wrien hommaksi koitui Aatu, ja Vannin sisälle vei – kukas muukaan kuin – Henri. Hevoset odottelivat jo portilla, ja siitähän sai jokaisen otettua kätevästi narun päähän ja taluteltua sisään. Samalla vauhdilla käyntiin loputkin hevoset, mitä nyt Henri jakoi vähän erityiskohtelua Vannillensa… Loppujen lopuksi heitin talliin Linnean, Novan ja Joken. Linnea oli huonolla päällä, mutta Nova ja Jokke lähinnä kuin koiria – taisivat tietää ruokien odottavan tallissa.
Jokaisen hevosen mussuttaessa ruokia karsinoissaan, juttelimme Wrien ja Henrin kanssa. Wrie kertoi aloittaneensa Rian hoidon vähän aikaa sitten, ja Henri kertoi kisamatkoista Vannin kanssa. Kumpikin kyseli myös Sinnasta ja siitä, kuinka nuori laukkatamma Amerikasta oli minulle päätynyt. Se oli kyllä tarina, johon en ikinä kyllästyisi.
loppu -
16. heinäkuuta 2010 23:38:13
Vastaus: Voi että, muuta en osaa sanoa, kuin että: tykkään. Virheetöntä (no mitä nyt joku muutama typo, mutta..) tekstiä, sujuvaa tarinankerrontaa, upeaa kuvailua ja mielikuvituksen käyttöä! - No, älä nyt kuitenkaan ylpisty liikaa.
137 riviä = 27v€ ja 46ap. Lisäksi ne 5ap ja 20v€.
---------------------------------------------------
Nimi: Pekka, Sinna
Viesti: ”Miten sä oikeen jaksat noita naisia?” ärähdin Henrille kesken mopoaiheisen keskustelumme luovuttaessani Sinnalle samalla enemmän liinaa. Olin juoksuttamassa tammaa kentällä pääty-ympyrällä samalla kun Henri työskenteli Vannin kanssa toisella pääty-ympyrällä. Itselläni ei aina sujunut niin leppoisasti, eikä varsinkaan viimeisimmän perjantain jälkeen. Tytöt tuntuivat hakevan vain yhden illan juttuja, jotka eivät mua niinkään kiinnostaneet.
”Helposti. Nehän juoksee perässä niin kauan kuin niitä houkuttelee ja sitten kun ei osoita enää kiinnostusta niin ne unohtaa ja unohtuu”, Henri totesi saaden Vannin suurikokoisen harjoitusravin näyttämään vallan helpolta. Pyöräytin silmiäni ja maiskautin Sinnalle, joka lähti kulkemaan hieman reippaampaa ravia. Tamma oli selvästi kiinnostunut myös Vannista, mutta yritti koko ajan kuunnella sekä mua että seurata tamman toimintaa.
”Miten sä pystyt hyppäämään kotareista naisiin yhtäkkiä?” Henri kysyi ja nosti laukan. Mutisin jotain epämääräistä ja käskytin Sinnaa raviin. Olimme jo työstäneet toista puolta, tamma kulki hieman kaahottaen, mutta pääosin nättiä ravia. Laukkaan se suorastaan räjähti, ja laukassa kiiti kuin mikäkin höyrypää. Eteen-alas-muodosta tai rentoudesta ei ollut tietoakaan. Ravuutin tammaa kauemmin kuin toiseen suuntaan, jutustellen samalla Henrin kanssa hevosista. Sinna alkoi hiljalleen ravata paljon pidemmin ja letkeämmin, annoin sille lisää liinaa, jolloin se laajensi ympyräänsä ja kulki kaula pitkänä rentoa ravia. Hymähdin, ja pyysin tammaa käyntiin. Se hidasti raviaan, lopulta alkoi kävellä ja tuli sitten luokseni ilman erillisiä käskyjä. Tamam oli kiintynyt muhun selkeästi.
”Onko sulla sitten tällä hetkellä?” Henri kysyi.
”Täh? Onhan mulla Sinna?” kurtistin kulmiani tiputtuani kärryiltä. Se rikkoi toisen keskittymisen – Henri vilkaisi muhun, Vanni pyöräytti päätään ja nosti sen korkeuksiin. Poika manaten siirsi suoraan käyntiin ja siirsi katseensa taas muhun.
”Eiku naista!” Henri äyskähti.
”Mitä te naisista puhutte?” Wrie kysyi. Vasta nyt huomasin tytön norkoilevan kentän laidalle.
”Teidän jätkien ei pitäis hengailla näin paljon yhdessä. Ootte aina tallilla kaksin. Epäilyttävää”, Wrie heitti. Läväytin kämmenen kasvoilleni ja hieroin ohimoitani hetken pidätellessäni naurua Henrin tyrskähtäessä. Totesin tälle, että Vanni oli kulkenut luotilinjan alapuolella, jolloin tämä hämmentyneenä vilkaisi pärskivää tammaa ja sitten mua. Virnistin, ja keräsin Sinnan liinan kasaan.
”Lähetkö maastoon taluttelee?” kysyin Wrieltä, joka suostui ilomielin. Jätimme Henrin ja Vannin kentälle harjoittelemaan samalla kun kävelimme Sinna välissämme tallille. Tamma ei ollut hionnut, mutta selvästi itsekin tyytyväinen työskentelyynsä. Taputin sen kaulaa.
”Millon sä nouset Sinnan selkään?” Wrie kysäisi juttelun lomasta.
”En tiiä. Periaatteessa ajattelin, että alotan sitten kun tää täyttää kolme, mutta täällähän on jo selässä oltu ja ratsastettu. Täytyy kokeilla, eka pitäis saada toi juoksuttaminenkin rennoks. Laukassa kiitää ku mikäkin laukkuri”, hymähdin.
”Sehän on laukkuri”, Wrie hymyili.
”No… Niin totta”, virnistin ja heitin riimun Sinnan päähään suitsien päälle. Sidoin sen hoitopuomiin riimunnarulla, ja taputin tammaa kaulalle. Se ei ollut juurikaan hionnut puolituntisen juoksutuksen aikana, joten en katsonut oleelliseksi harjailla sitä.
”Mä haen Rian tähän ulos”, tyttö totesi ja nyökkäsin. Sillä välin ujutin riimun Sinnan päästä, otin suitset välistä pois ja laitoin pelkän riimun päähän. Minkäänlaisia karkausideoita tammalla ei ollut, kunhan suitset päästään saatuaan alkoi hieroa päätään minun kylkeeni. Saatuani riimun sen päähän, rapsuttelin Sinnaa sen köyhän otsatukan alta, ja tamma pärskähti hyväksyvästi.
”Ai että kun mä toisin Simban tänne sun kaveriks niin mielelläni”, lepertelin tammalla melko korkealla äänellä.
”Kuka on Simba?” Wrie yhtäkkiä kysäisi taluttaen Riaa ulos. Selvitin kurkkuni nopeasti korkeasta äänestä.
”Mun pikkuorii. Sellanen musta suomenpienhevonen, kaks- ja puolvuotias. Komee ku mikä”, huokaisin.
”Sä kuulostat ihan tytöltä kun tollee huokailet oriin perään”, tyttö pyöräytti silmiään sitoen Rian puomiin. Sinna katseli uteliaana sekä Riaa että Wrietä. Sujahdin tamman kaulan alta ja hyppäsin hoitopuomille istumaan. Wrie oli aloittanut Rian harjailun, ja pieni tamma nuokkui puoliunessa nojaten harjaa vasten.
”Eli sulla olis tässä kaks nuorta ratsukoulutettavaa?” Wrie kysyi, heittäen ongelman omille kasvoilleni. Miten aika riittäisi kahdelle, vallattomalle ja villille ratsunalulle? Simban kanssa oli vielä tarkoitus valmentautuakin. No, ehkä tästä selvittäisiin. Juttelimme aikamme kuluksi ratsutuksesta, ex-ravurista ratsuksi –tapauksista ja lopulta lämminverisistä ravihevosista. Wrie oli saanut Rian harjattua, joten lähdimme kävellen maastoon. Talutin Sinnaa oikealta puolelta, jolloin pystyisimme keskustelemaan paremmin.
”Tuutko sä sinne uittomaastoon? Ajattelin mennä Sonjalla. Henri sano tulevansa Vannille, tosin en oo satavarma antaako Maiju sille Vannia…” virnistin ja annoin Sinnalle enemmän narua, jolloin se laski päätään ja löntysteli rennosti perässäni. Hellettä oli varmasti kahdenkymmenenviiden pintaan, joten kumpikin meistä oli sonnustautunut shortseihin ja t-paitaan. Metsässä oli kuitenkin viileä, polkukin oli auringon ulottumattomissa. Käsien iho nousi jopa kananlihalle.
Kävelimme muutama päivä takaperin löytämäni metsälenkin, joka kiersi mukavasti metsikössä ja palasi takaisin tallialueelle. Juttelimme matkalla useista asioista, ja reilun puolen tunnin päästä saavuimme takaisin tallille johtavalle metsätielle, josta oli näköyhteys pihalle. Kerkko puuhaili Jokerin kanssa läheisellä ruoholäntillä ja tallipihalla näytti olevan pari mulle tuntematonta tyttöä. Kysäisin ohimennen tytöistä, ja Wrie tiesi nimetä heidät Armiksi ja Empuksi.
”Emppu ainakin on ihan mukava, se hoitaa Aslania. Armille en oo puhunu, mutta se hoitaa mun tietääkseni Konstaa-AAAAAAAA!” Wrie ehti selittää ennen kuin Rian nykäisi tämän mukanaan tietä reunustavan ojan rinteessä olevalle apilamättäälle. Sinna suorastaan järkyttyi Wrien äkillistä huudahdusta ja hyppäsi itse toisen puolen ojaan. Onneksi naru oli löysällä. Seison paikallani katsoen kumpaakin puolta.
”Great. Poni ja tyttö ojassa, samoin oma lehmä ojassa”, virnistin hieraisten silmiäni. Wrie mutisi jotain kirosanojen säestämänä, ja kipusi takaisin tielle samalla kun Sinna teki komean loikan ojasta takaisin tielle.
”Sulla on siinä tuleva kenttähevonen”, Wrie pyöräytti silmiään kiskoessaan laiskasti rinnettä kipuavaa Riaa ylös. Virnistin ja katsahdin Sinnaan, joka tapitti minua silmät pyöreänä ja ravisteli sitten itseään. Koko hevonen ei pysynyt edes jaloillaan, vaan horjahti, joka aiheutti naurua sekä mussa että Wriessä. Jatkoimme matkaamme tallipihalle ja päätimme laskea hevoset suoraan tarhoihin.
”Voi pikku-Sinnaaaa!” lepertelin tammalle portilla.
”Että kuulostat muijalta kun teet tollei”, Henri virnisti Vannia perässään taluttaen.
”Kuulisit vaan ittes”, heitin takaisin ja laskin Sinnan irti. Tamma ei lähtenyt yhtään minnekään, vaan seisoi täysin paikallaan vaatien rapsutuksia. Ja niitähän se sai.
fin.
8. elokuuta 2010 4:40:54
Vastaus: Luonteva ja erilainen tarina, mukavasti toi vaihtelua kun ei lähdettykään ihan sieltä matkalta tallille.. Aloitus ja lopetus luontevia, samoin kuvailu ja tarinan eteneminen! (Pitäisiköhän nyt vähän sinullekin pilkkua viilata tuosta tamamista? ;D)
99 riviä tietää 33ap + 5ap, 20v€ ja 20v€.
---------------------------------------------------
Nimi: Pekka, Sinna
Viesti: ”Onko Pekka ja Henri veljeksiä?” Emppu kysäisi. Henri virnisti vesimukinsa ääreltä ja mun suunnalta tyttö sai vastaukseksi hymähdyksen. Istuimme porukalla hoitajien huoneen pöydän ympärillä – pöydän päädyssä istuivat uudet hoitajat Emppu ja Eleonora, ja sohvan puoleisella reunalla Kerkko, Wrie ja Matto. Henri oli juuri saapastellut satulahuoneeseen valitellen äkillistä sadekuuroa. Poika oli ottanut muovimukiin vettä ja istunut mun viereen, ja olimme sitten aloittaneet juoruilun (”Kuulitko muuten että Maija ja Matti on taas kimpassa?” ”Mitäs helvettiä, mä olin näkeväni Matin Tiinan kanssa nuolemassa!”), kunnes tyttöjen ihmettely keskeytti mokoman.
”Ei”, Wrie vastasi virnistäen ja jatkoi sitten hevoslehden selailua.
”Parhaita ystäviä?” Eleonora veikkasi.
”Noup”, Kerkko hymähti pitäen katseensa Serranon Perhettä paukuttavassa televisiossa.
”No mitäs ne sitten on kun ne on aina kaksin”, Emppu kommentoi kulmiaan kurtistaen. Katsahdimme Henrin kanssa toisiimme. Kai sitä nyt yhteen lyöttäydyttiin ainoina miehinä! Arvelin, ettei Kerkkoa tai Wrietä kiinnostanut puhua sen enempää kotareista, muijista tai kuinka Derbin SMT on periaatteessa täysin samanlainen kuin Gilera RCR…
”Oisko parisuhteessa?” Wrie heitti noustessaan tuolilta ja heittäen uusimman Hippoksen nenäni eteen.
”Mee pois”, Henri tuhahti muka-loukkaantuneena Wrielle, joka virnisti ennen kuin upottautui punaiselle sohvalle. Kerkko tuijotti televisiota yhä tuolilta – ei sillä, että sohvalle olisi edes mahtunut. Wrie kun tuppaa olemaan leveästi jos saa siihen tilaisuuden… Emppu ja Eleonora katsahtivat vielä meihin, ja uppoutuivat sitten juttelemaan hoitohevosistaan.
”Yh, perkele kun ei ole rahaa”, valittelin Henrille huomatessani Hippoksen sivulla Keeferin mainoksen.
”Kui?” Henri kysyi nyppien valkoisia jouhia ja karvoja tummista collegehousuistaan (ja pyyhkäisten tai tiputtaen yli puolet niistä mun mustille ratsastushousuille tai –saappaille).
”Haluun Sinnalle enkkuviltin”, huokaisin ja heitin lehden toiselle.
”Eiks ne maksa omaisuuden? Rumia ku mikä”, poika totesi katsoen kellertävää villaloimea.
”Joo, mutta se on sellanen statuskuva”, tuhahdin ja nousin ylös. Kerkko havahtui, ja kysyi minne olin menossa. Mutisin jotain epämääräistä aluksi (en nimittäin itsekään tietänyt mitä aion tehdä), ja tyttö pyysi tarkentamaan.
”Meinasin nousta Sinnan selkään”, kohautin olkiani ja katosin huoneesta. Suuntasin askeleeni Sinnan karsinalle. Sade ulkona oli lakannut, piha komeili suurista lätäköistä ja taivaalta aurinko pilkotti pilvien keskeltä. Hieno homma! Harjailin tammaa aikani (yli puolet meni varmasti ylimääräiseen rapsutteluun ja hellimiseen…), ja siirryin lopulta takaisin käytävänpuolelle karvaisena ja pölyisenä. Sinna sen sijaan oli valmis laatuarvostelutilaisuuteen…
Samassa tajusin, ettei minulla ollut Sinnalle satulaa. Arvelin Maijulta löytyvän ylimääräinen yksilö, joka sopisi Sinnan selkään, joten päätin etsiä omistajatarta. Muistelin tämän puhuneen puruista pari tuntia sitten, joten suuntasin purulaan. Siellähän mietteliään näköinen nainen istuskeli, luultavasti laskemassa, paljonko purua sitä tilaisi. Selvitin kurkkuni ovella, ja Maiju katsahti suuntaani.
”Ei sulla ois lainata rungotonta satulaa, joka kävis täykkärin kapeeseen selkään?” virnistin kysyvästi nojaten ovenkarmiin. Maijun kasvoilta paistoi innostus tämän äkätessä, että aikoisin nousta Sinnan selkään. Nainen nousi saman tien ylös ja viipotti ohitseni tallin puolelle. Satulahuonetta hetken kaiveltuaan, Maiju ojensi tobacon (”Se on sitten tobacco eikä mikään ruskee”) rungottoman satulan käsiini. Menimme yhteistuumin sovittamaan satulaa Sinnan selkään.
Astuessani karsinaan satulan kera, tamma höristi korviaan ja tuijotti rusk… tobaconväristä satulaa pää kallellaan. Hymähdin ja annoin uteliaan otuksen tutkia hököttimen. Hetken jälkeen laskin sen varovasti Sinnan kaulalle ja liu’utin paikalleen. Tamma oli innosta soikeana, se tuuppi Maijua rapsutuksien toivossa, yritti hamuilla mua ja taisipa tuo pitää epämääräisiä, hirnahduksen ja hörähdyksen kaltaisia ääniä…
”No sehän innostu”, Maiju virnisti kun kiristin satulavyön ongelmitta toiseen reikään.
”Kyllästyny pelkkään köpöttelyyn ja juoksutukseen”, totesin hieman mietteliäästi ja otin koukusta mukana tulleet suitset, joista olin purkanut kaikki laukkurihökötykset pois. Tällä hetkellä suitset koostuivat yksinkertaisesti niskaremmistä, poskihihnoista, leukaremmistä, nivelkuolaimista ja nahkaohjista. Niidenkään kanssa ei ollut sen suurempia ongelmia, Sinna tuntui olevan innoissaan siitä, että se pääsisi oikeasti irrottelemaan! Virnistin kiinnittäessäni leukaremmiä ja vilkaisin Maijuun, joka ojensi jo kypärääni ja ehdotti maneesiin menoa ”jos seinät eivät tule vastaan”. Talutin tamman Maijun perässä ulos, ja siinä tiemme erkanivat – Maiju lähti talolleen tekemään sen purutilauksen, ja meikä suuntasi maneesiin.
Maneesin katsomossa siistissä rivissä istuivat Wrie, Kerkko, Henri ja Emppu. Kurtistin kulmiani ja kysäisin, mitä muut olivat tulleet katsomaan.
”Jotain rodeoo?” Wrie ehdotti.
”Tarkistamaan sun maanäytteitä sit ku otat niitä”, Kerkko virnisti.
”Tai sit autetaan kun Sinna viipottaa pitkin maita ja mantuja”, Henri hekotti perään.
”Kaverit hei, tää ei oo mikään ongelmahevonen, vaan kolmivuotias hevonen, jolla on treenattu laukkakisoja ja startattu pari kertaa”, pyöräytin silmiäni kääntäessäni Sinnan kaartoon. Kiristin satulavyötä, ja mielenperukoilla velloi ikävä ajatus kaikesta muiden mainitsemasta…
”No niin, mä ehkä painan enemmän ku ne jockeyt, mutta sä oot kyllä kasvattanut lihasta ja kokoa…” mutisin Sinnalle asetellessani jalkaani jalustimeen. Tamma steppaili hieman, mutta pysyi paikoillaan. Jaoin painoani hieman jalustimelle, mutta Sinna katseli yhä katsomon suuntaan korvat hörössä. Ponnistin hieman, eikä tamma karannut alta, joten ponnistin uudemman kerran varovaisesti, tällä kertaa suoraan selkään. Hain toisen jalustimen jalkaani, ja laskeuduin vasta sitten satulaan. Sinna pärskähti ja kuopi maata.
”Jos annan pohkeita varovasti niin ampaseekohan tää kiitolaukkaan?” kysäisin mietteliäästi katsomolta, jolla näytti olevan hauskaa. Kun ei vastausta kuulunut (siitä tirskumisesta ja muminasta ei saanut mitään selvää), puristin varovasti pohkeilla ja myötäsin hieman ohjalla. Sinna lähti reipasta, todella reipasta, käyntiä. Sain hetken totutella nopeaan tahtiin, mutta parin kierroksen jälkeen alkoi tamman selkä tuntua kodikkaalta. Samassa tuli ihan uskomattomat fiilikset siitä, että tässä sitä istuttiin ihan oman hevosen selässä. Entisen laukkaratsun selässä. Kolmivuotiaan täysveritamman selässä. Oman pikku-Sinnan selässä. Vau. Kävelin useamman kierroksen pelkästään fiilistellen. Pohkeilla kääntelyä Sinna ei ihan tajunnut, mutta pidätteet ymmärsi ja vähän kun ohjalla johdatti niin kääntyi.
”Koitas nyt tehäki jotai”, Henri huusi katsomosta toiseen päähän maneesia. Nassutin jotakin takaisin ja keräsin ohjaa. Sinna heräsi ja otti pari steppailevaa raviaskelta. Wrie käski kokeilla ravia. Tuumasin tamman ampaisevan suunnilleen laukkaan jos annoin pohkeita. Hetken mietintöjen jälkeen painoin kevyesti pohkeet sen kylkiin. Sinna tosiaankin otti ampaisevan lähdön raviin, enkä ehtinyt yhtään mukaan. Kuitenkin myötäsin reippaasti ja yritin päästä tahtiin. Sinnalla oli lyhyt, nopeatahtinen ja tiheä ravi. Sain hetken kevennellä päästäkseni mukaan. Ravasin muutaman kierroksen ennen kuin Sinnan askel piteni mukavasti ja tamma totesi, ettei oltukaan normitreeneissä. Huokaisin helpotuksesta, ja tein muutamia käännöksiä ja pääty-ympyröitä.
”Voi että, pikku-Sinna on ihan pihalla”, Kerkko leperteli katsomosta. Sitä se olikin, se oli täysin pihalla – miksi se joutui tekemään ympyröitä, menemään pienessä kopperossa suorakulmion reunoja, miksi se tunsi ratsastajan pohkeet mahanrajassa ja miksi joku aina välillä istui selkään ja nousi sitten ylös? Hymähdin huvituksesta ja istuin sitten satulaan mahdollisimman tiiviisti. Sinna aluksi väisti uralta ja ihmetteli kovasti, miksi joku istui nyt sen selässä. Hetken päästä tamma tyytyi mulkoilemaan minua silmäkulmastaan ja jatkoi rentoa ravia. Siirsin käyntiin istunnalla ja pidätteillä. Sinna pärskähti tyytyväisenä ja annoin sille pidemmän ohjan.
”Meinaatko laukata?” Wrie kysyi.
”Ei varmaa kannata kerralla hirveesti ihmetyttää”, Henri totesi osittain Wrielle, osittain mulle. Nyökkäsin ja sanoin miettineeni ihan samaa. Kerkko ilmoitti lähtevänsä Jokerin kanssa touhuilemaan, ja hyppeli alas. Tämä jäi kuitenkin hetkeksi norkoilemaan portille.
”Oli muute aika tylsä show”, Kerkko totesi nojaillen maneesin porttiin. Virnistin tytölle, joka lähti hyräillen kohti tarhoja. Vaihdoin suuntaa yksinkertaisesti leikkaamalla koko radan, ja kävelin muutaman kierroksen samalla kun puhuimme puolihuutaen Tuntimestaruuskisoista. Olin miettinyt lähtöä Sonjan kanssa, suomenhevostammasta oli tullut eräänlainen vakioratsu kun Sinnasta ei siihen hommaan vielä ollut. Lopulta päätin kerätä ohjaa ja nostaa ravin jälleen. Sama kaava ei toistunut, vaan tamma kulki saman tien rentoa ravia. Harjoitusravikaan ei sujunut sen kamalammin. Lopulta siirsin käyntiin ja taputin tamman kaulaa. Se oli hionnut vain hieman.
”Haluuks joku tulla käymää seläs?” virnistin, mutta kun ei halukkaita kuulunut, tulin muka-loukkaantuneena alas ja talutin tamman portille jalustimet nostettuani. Tallissa Wrie lupautui hoitamaan tamman samalla kun kiikutin varusteita paikoilleen ja totesin tamman tarvitsevan hivutussuojat taakse. Pistin helosania naarmuihin takasissa ja päästin pirteän tamman ulos riehumaan.
fin.
11. elokuuta 2010 19:32:22
Vastaus: Upeaa, kertakaikkiaan. Erittäin luonteva tarina, taas näin "vaihteeksi" pääsen sinua kehumaan. Mutta näillä puheilla, voit osallistua Sonjalla ratsastuskoulumestaruuteen.
131 riviä tietäis ne 44ap ja 26v€, siihen päälle vielä tämä perinteinen 5ap ja arviointini mukaan 20v€. (Nyt on sitten rahaa siihen enkkuloimeenkin, luultavasti..
)