Post by Meera on Jun 19, 2011 20:37:11 GMT 2
Kurvasin vanhalla pyöränromullani Mustikkamäen pihaan viileän tuulen puhaltaessa päin. Taivaalle oli kasaantunut joukko raskaita pilviä ja sää oli muutenkin hieman ankea huolimatta siitä, että juhannus kolkutteli jo ovella.
Tänään oli toinen kertani, kun pääsin Linneaa hoitamaan. Ensimmäisestä kerrasta oli jo ehtinyt vierähtää hyvän aikaa – oli reissailtu perheen kanssa ja yritetty hoitaa loppuvuosi koulussa tunnollisesti. Parkkeerasin pyöräni ja marssin sisälle talliin. Ensimmäiseksi suuntasin viskaamaan kangaskassini omaan kaappiini hoitajienhuoneessa, mutta matkalla pari nappularatsastajaa meinasi kolaroida kanssan. Kehotettuani heitä hidastamaan vauhtia hieman, pääsin jatkamaan matkaa. Hoitajienhuone vilisi taas uusia, tuntemattomia kasvoja – muutama tuttu sieltä kuitenkin löytyi ja heitä moikkasinkin ja jäin suustani kiinni rupattelemaan Mapen kanssa - tulin samalla esitellyksi kahdelle uudelle hoitajalle: Mappelle ja Robertille.
Kun olin aikeissa astella ulos satulahuoneesta päämääränäni Linnean tarhasta hakeminen, Mape loikki perääni ja kertoi aikovansa hakea myös Lallan sisälle ja tulisi samaa matkaa kanssani.
Linnea ei niinkään tuntunut olevan iloisemmalla päällä kuin viimeksi – enemmänkin se vain tuntui olevan rauhallisempi. Kiltisti se kyllä oli, mitä nyt lampsi perässäni korvat luimussa ja ilme muutenkin nyrpeänä.
Olin juuri pyöräyttänyt sen karsinaan, kun pirteä ääni puhutteli minua. ”Ai, Meera! Tosi kiva että pääsit taas tallille, sua ei ookkaan näkynyt!” Emmi pajatti satula kainalossaan. ”Joo, on tosiaan ollut vähän kiireitä mut nyt mulla on koko kesä aikaa puuhata Linnean kanssa”, hymyilin. Emmi nyökkäsi ja jatkoi: ”Mä olen just menossa ratsastamaan Arttua kentälle ja Mape on vissiin kanssa tulossa Lallan kanssa. Sähän voisit tulla nyt kokeilemaan Linneaa sinne ekaa kertaa, kun nyt olisi sitten parit valvovat silmät paikalla?” Häkellyin hieman – en ollut vielä ajatellut tammalla ratsastamista. Ilmoitin kuitenkin olevani innokas kokeilemaan, joten Emmi loikki satula kainalossaan tiehensä ennen kuin ehdin muuttaa mieltäni ja sanoa toisin. Katsahdin Linneaa hieman jännittyneenä. Ehkä se olisi rauhallinen tänään myös selästä käsin.
Harjasin tamman huolellisesti, se oli ilmeisesti piehtaroinut hiekassa aamupäivän sateen jäljiltä. Se oli yllättävän kiltisti – rämpläili vain karsinan kaltereita huulillaan ja hampaillaan ja mulkoili välillä minua silmänvalkuaiset välkkyen.
Kun olin sonnustautunut ratsastustamineisiin ja saanut Linnealle satulan selkään ja suitset päähän talutin sen kentälle. Vatsassa kutitteli inhottavasti ja tuntui kuin pulssi kohoaisi kokoajan ja saisi käteni pian tärisemään.
Emmi ja Mape ratsuineen saapuivat kanssani kentälle samaan aikaan. Selkään nousu sujui kädet täristen, mutta kun ohjasin pitkin ja rennoin askelin löntystelevän tamman uralle, tulin järkiini ja päätin unohtaa jännitykseni – olinhan minä ratsastanut varmasti haastavammillakin hevosilla, ainakin niin luulisin.
Alkukäynnit keikuin tamman selässä tuppisuuna aikuisten rupatellessa niitä näitä. Kerran Linnea nosti päänsä taivaisiin rastaan lehahtaessa lentoon kentän viereisestä pusikosta, mutta selvisimme tilanteesta sen kummemmitta hökellyksittä. Kun aloitimme ravaamisen, tunsin kuinka tamma jännittyi ja yritti vältellä kuolaimen vaikutusta ravaamalla pää ylhäällä. Ratsastelin sitä hyvän tovin pyöreämmäksi ja rennommaksi kahden muun ratsukon liidellessä koulukiemuroidensa parissa ympärillämme.
Neidin lämmettyä ja yhteistyön sävelen löydyttyä laukkasimme joitakin ympyröitä ja suoria tempoa säädellen. Lopuksi kokeilin vielä pohkeenväistöjä kumpaankin suuntaan.
Loppuraveja ravaillessani Linnea kulki allani rentona ja keskittyneenä, ja hakeutui eteen ja alas. Täytyy sanoa, että olin todella tyytyväinen itseeni ja äärettömän onnellinen Linneasta – se tuntui oikein mukavalta ratsastaa, tykkäsin sen kanssa työskentelemisestä.
Siirsin neidin käyntiin ja se pärskähti. Lalla ja Mape jatkoivat vielä treeniä, mutta Emmi ja Arttu kävelivät jo. ”No, Meera, miltäs se tuntui?” Emmi kysäisi kääntäessään Artun voltille jotta pääsi hieman lähemmäksi minua. ”Mukavalta, vaikka saa sen kanssa näköjään töitä tehdä”, vastasin ja rapsutin samalla Linneaa sään vierestä. ”Niin, no hyvin sä ainakin sillä näytit ihan menevän, muista vaan että se tosiaan toimii mahdottoman pienillä avuilla paremmin! Mun puolesta saat tämän jälkeen ratsastella sillä jo ihan vapaasti aina kun se ei juokse tunneilla.”
Lopettelin samaan aikaan kuin Emmi Artulla, jotta voisin mennä heidän kanssaan samaa matkaa sisälle. Käänsin Linnean kaartoon keskelle ja kiitettyäni sitä hyppäsin alas selästä. Satulavyötä löysätessäni olin vähällä saada hampaista, mutta komensin Linneaa ja se jäi seisomaan patsaana pää pystyssä kun hoidin jalustimet ylös.
Tallissa otin tammalta satulan ja suitset pois, ja se hyökkäsi vesikuppia kohti heti kun olin saanut kuolaimet pois sen suusta. Hikinen se ei ollut, joten satulan ja suitset paikalleen vietyäni vetäisin vain satulanjäljet pois harjalla. Emmin aikaisemman pyynnön mukaan talutin hoidetun Linnean takaisin tarhailemaan. Se oli saanut jostain kummasta hieman lisää normaalia sähäkkyyttään takaisin ja matka tarhalle sujui lähinnä steppailun parissa. Heti kun olin päästänyt sen irti, se ryntäsi riemulaukkaan ja heitti muutaman kerran takapuoltaan komeasti ilmaan. Katselin sen menoa hieman huvittuneena ja olin mielessäni onnellinen siitä, ettei se ollut päättänyt tehdä noin kentällä ollessamme. Kun käännyin kävelemään taas kohti tallia, se hidasti vauhtinsa ravin kautta käyntiin ja hörähti astellessaan heinäpaalille ja alkaessaan nyhtää siitä heinätuppoja kavereiden ympäröimänä.
Kipaisin hakemassa kassini hoitajienhuoneesta ja sanoin heipat siellä olleille hoitajille. Kun pyöräilin Mustikkamäen tietä pitkin kotiin päin, taivas suoraan sanottuna repesi – ja vettä tuli kuin kaatamalla. No, kotona saisin kuivat kamat ylleni ja pääsisin lämpimään suihkuun.
Tänään oli toinen kertani, kun pääsin Linneaa hoitamaan. Ensimmäisestä kerrasta oli jo ehtinyt vierähtää hyvän aikaa – oli reissailtu perheen kanssa ja yritetty hoitaa loppuvuosi koulussa tunnollisesti. Parkkeerasin pyöräni ja marssin sisälle talliin. Ensimmäiseksi suuntasin viskaamaan kangaskassini omaan kaappiini hoitajienhuoneessa, mutta matkalla pari nappularatsastajaa meinasi kolaroida kanssan. Kehotettuani heitä hidastamaan vauhtia hieman, pääsin jatkamaan matkaa. Hoitajienhuone vilisi taas uusia, tuntemattomia kasvoja – muutama tuttu sieltä kuitenkin löytyi ja heitä moikkasinkin ja jäin suustani kiinni rupattelemaan Mapen kanssa - tulin samalla esitellyksi kahdelle uudelle hoitajalle: Mappelle ja Robertille.
Kun olin aikeissa astella ulos satulahuoneesta päämääränäni Linnean tarhasta hakeminen, Mape loikki perääni ja kertoi aikovansa hakea myös Lallan sisälle ja tulisi samaa matkaa kanssani.
Linnea ei niinkään tuntunut olevan iloisemmalla päällä kuin viimeksi – enemmänkin se vain tuntui olevan rauhallisempi. Kiltisti se kyllä oli, mitä nyt lampsi perässäni korvat luimussa ja ilme muutenkin nyrpeänä.
Olin juuri pyöräyttänyt sen karsinaan, kun pirteä ääni puhutteli minua. ”Ai, Meera! Tosi kiva että pääsit taas tallille, sua ei ookkaan näkynyt!” Emmi pajatti satula kainalossaan. ”Joo, on tosiaan ollut vähän kiireitä mut nyt mulla on koko kesä aikaa puuhata Linnean kanssa”, hymyilin. Emmi nyökkäsi ja jatkoi: ”Mä olen just menossa ratsastamaan Arttua kentälle ja Mape on vissiin kanssa tulossa Lallan kanssa. Sähän voisit tulla nyt kokeilemaan Linneaa sinne ekaa kertaa, kun nyt olisi sitten parit valvovat silmät paikalla?” Häkellyin hieman – en ollut vielä ajatellut tammalla ratsastamista. Ilmoitin kuitenkin olevani innokas kokeilemaan, joten Emmi loikki satula kainalossaan tiehensä ennen kuin ehdin muuttaa mieltäni ja sanoa toisin. Katsahdin Linneaa hieman jännittyneenä. Ehkä se olisi rauhallinen tänään myös selästä käsin.
Harjasin tamman huolellisesti, se oli ilmeisesti piehtaroinut hiekassa aamupäivän sateen jäljiltä. Se oli yllättävän kiltisti – rämpläili vain karsinan kaltereita huulillaan ja hampaillaan ja mulkoili välillä minua silmänvalkuaiset välkkyen.
Kun olin sonnustautunut ratsastustamineisiin ja saanut Linnealle satulan selkään ja suitset päähän talutin sen kentälle. Vatsassa kutitteli inhottavasti ja tuntui kuin pulssi kohoaisi kokoajan ja saisi käteni pian tärisemään.
Emmi ja Mape ratsuineen saapuivat kanssani kentälle samaan aikaan. Selkään nousu sujui kädet täristen, mutta kun ohjasin pitkin ja rennoin askelin löntystelevän tamman uralle, tulin järkiini ja päätin unohtaa jännitykseni – olinhan minä ratsastanut varmasti haastavammillakin hevosilla, ainakin niin luulisin.
Alkukäynnit keikuin tamman selässä tuppisuuna aikuisten rupatellessa niitä näitä. Kerran Linnea nosti päänsä taivaisiin rastaan lehahtaessa lentoon kentän viereisestä pusikosta, mutta selvisimme tilanteesta sen kummemmitta hökellyksittä. Kun aloitimme ravaamisen, tunsin kuinka tamma jännittyi ja yritti vältellä kuolaimen vaikutusta ravaamalla pää ylhäällä. Ratsastelin sitä hyvän tovin pyöreämmäksi ja rennommaksi kahden muun ratsukon liidellessä koulukiemuroidensa parissa ympärillämme.
Neidin lämmettyä ja yhteistyön sävelen löydyttyä laukkasimme joitakin ympyröitä ja suoria tempoa säädellen. Lopuksi kokeilin vielä pohkeenväistöjä kumpaankin suuntaan.
Loppuraveja ravaillessani Linnea kulki allani rentona ja keskittyneenä, ja hakeutui eteen ja alas. Täytyy sanoa, että olin todella tyytyväinen itseeni ja äärettömän onnellinen Linneasta – se tuntui oikein mukavalta ratsastaa, tykkäsin sen kanssa työskentelemisestä.
Siirsin neidin käyntiin ja se pärskähti. Lalla ja Mape jatkoivat vielä treeniä, mutta Emmi ja Arttu kävelivät jo. ”No, Meera, miltäs se tuntui?” Emmi kysäisi kääntäessään Artun voltille jotta pääsi hieman lähemmäksi minua. ”Mukavalta, vaikka saa sen kanssa näköjään töitä tehdä”, vastasin ja rapsutin samalla Linneaa sään vierestä. ”Niin, no hyvin sä ainakin sillä näytit ihan menevän, muista vaan että se tosiaan toimii mahdottoman pienillä avuilla paremmin! Mun puolesta saat tämän jälkeen ratsastella sillä jo ihan vapaasti aina kun se ei juokse tunneilla.”
Lopettelin samaan aikaan kuin Emmi Artulla, jotta voisin mennä heidän kanssaan samaa matkaa sisälle. Käänsin Linnean kaartoon keskelle ja kiitettyäni sitä hyppäsin alas selästä. Satulavyötä löysätessäni olin vähällä saada hampaista, mutta komensin Linneaa ja se jäi seisomaan patsaana pää pystyssä kun hoidin jalustimet ylös.
Tallissa otin tammalta satulan ja suitset pois, ja se hyökkäsi vesikuppia kohti heti kun olin saanut kuolaimet pois sen suusta. Hikinen se ei ollut, joten satulan ja suitset paikalleen vietyäni vetäisin vain satulanjäljet pois harjalla. Emmin aikaisemman pyynnön mukaan talutin hoidetun Linnean takaisin tarhailemaan. Se oli saanut jostain kummasta hieman lisää normaalia sähäkkyyttään takaisin ja matka tarhalle sujui lähinnä steppailun parissa. Heti kun olin päästänyt sen irti, se ryntäsi riemulaukkaan ja heitti muutaman kerran takapuoltaan komeasti ilmaan. Katselin sen menoa hieman huvittuneena ja olin mielessäni onnellinen siitä, ettei se ollut päättänyt tehdä noin kentällä ollessamme. Kun käännyin kävelemään taas kohti tallia, se hidasti vauhtinsa ravin kautta käyntiin ja hörähti astellessaan heinäpaalille ja alkaessaan nyhtää siitä heinätuppoja kavereiden ympäröimänä.
Kipaisin hakemassa kassini hoitajienhuoneesta ja sanoin heipat siellä olleille hoitajille. Kun pyöräilin Mustikkamäen tietä pitkin kotiin päin, taivas suoraan sanottuna repesi – ja vettä tuli kuin kaatamalla. No, kotona saisin kuivat kamat ylleni ja pääsisin lämpimään suihkuun.
